Mikä minussa on sellaista, että aina neuvotaan ja korjataan, vaikka olisin tehnyt oikein?

Etenkin uusilla työpaikoilla, mutta usein vaikka olisin ollut kauemminkin. Teen asian tismalleen niin kuin on neuvottu, lopputulos on jetsulleen jees mutta SILTI joko esimies tai toinen työntekijä on hermoillen neuvomassa prosessia, tai tulee viereen olettaen että tein väärin ja sitten mykistyvät kun menikin oikein. Usein myös muiden tekemät virheet oletetaan minun syykseni. Kaikkein rasittavinta on kuitenkin käydä keskustelua kenenkään esihenkilön kanssa kun he kuuntelematta olettavat että olen jollain lailla väärässä tai tehnyt jonkun ilmeisen virheen. Edellispäivänä en sanonut muuta kuin että "minulla on maanantaina työvuoro", ja tähän tiuskittiin että NO EI OLE ja kauhealla tohinalla kalenteri auki. Kappas, olin tiennyt oman työvuoroni ajankohdan. Täysin uskomatonta. Muille tämäkin esihenkilö on ihan asiallinen, joillekin jopa tuttavallinen.

Ja tämä on toistunut jokaisella työpaikalla, joita on kertynyt elämän varrella useampi kuin yhden käden sormilla voi laskea. Töiden ulkopuolella näin käy myös, mutta olen rajannut ihmiskontaktit minimiin ja viihdyn nykyään yksin.

Onkohan mulla jokin piirre joka saa tämän aikaan? Ja toiseksi, onkohan tämä universaali kokemus eikä vain minun? Jos joku haluaa tietää millainen kummajainen olen, niin vaalea keski-ikäistyvä nainen. Ihan söpö, vähän läski. Avoin ja kuunteleva keskusteluissa. En ainakaan omasta mielestäni ihan saapas, tosin taidan olla vähemmistöä tässä kannassani.