Lasten nukuttaminen

Toisin kuin kuvitellaan, yksin nukkuminen ei lisää lapsen itsenäisyyttä. Yksin nukkuva kyllä oppii tuudittamaan itsensä uneen ilman aikuisen apua, mutta vauvasta asti äitinsä kanssa nukkuneet lapset ovat taaperoina omatoimisempia ja sosiaalisesti itsenäisempiä. Vanhempiensa kanssa nukkuneet kontrolloivat paremmin tunteitaan ja sietävät paremmin stressiä. Perhepeti edistää turvallisen kiintymyssuhteen syntyä, lisää lapsen turvallisuutta, vähentää yksinäisyyttä ja öisiä pelkoja. Yksinnukkuvia lapsia on vaikeampi kontrolloida, he ovat vähemmän onnellisia ja vähemmän innovatiivisia. Heillä on enemmän kiukunpuuskia ja he ovat pelokkaampia. Tavallisesti vanhempiensa kanssa nukkuvat lapset ovat -yllätys, yllätys- kyvykkäämpiä yksinoloon. Vanhempien kanssa yhdessä nukkumisella on positiivisia ja suotuisia vaikutuksia lapsen koko elämään.



Vaikka lapset nukkuisivat omassa sängyssään, tulisi jokaiselle lapselle suoda oikeus nukkua vanhempiensa kanssa samassa huoneessa niin kauan kuin lapsi sitä haluaa.



Nykyään normaalina pidetty lapsen kiintyminen unileluun voi olla merkki lapsen turvallisuudenkaipuusta. Mihin lapsi, jonka elämässä ei tapahdu suuria muutoksia tai joka nukkuu äitinsä vieressä, tarvitsisi unilelua?



Jotain synnynnäisistä äidinvaistoista kertoo se, että huolimatta kulttuurisista suosituksista useimmat vanhemmat nukkuvat jonkin verran lapsensa kanssa. Tavallista on myös vauvn nostaminen keskellä yötä vanhempien sänkyyn. Lastenhoidon asiantuntijoiden antamat ohjeet tosin saattavat saada vanhemmat salaamaan perhepeteilyn, tai mikä pahinta, tuntemaan siitä syyllisyyttä.



Koko ajan löydetään enemmän todisteita siitä, kuinka yksin nukkumisella on lapselle vakavia fysiologisia ja sosioemotionaallisia seurauksia. Sen sijaan ei ole löydetty yhtään todistetta siitä, että vanhempien kanssa nukkuminen olisi lapselle haitallista.



(lyhentäen sitaatit kirjasta: Luonnollinen lapsuus)

Onko kenelläkään hyviä vinkkejä annettavaksi kun tämä ystävä seuraavan kerran niitä pyytää?

"Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen. "

Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin"

Lasten ja naisten historia ei ole ollut miesvoittoisen historiantutkijajoukon ykkösaiheita menneinä vuosikymmeninä ja tiedot eri aikakausien vauvan- ja lastenhoitotavoista perustuvat paljolti suulliseen perimään, kaunokirjallisuuteen sekä joihinkin terveysviranomaisten toiminnasta jääneisiin kirjallisiin lähteisiin.



Yleisen sosiaalihistoriallisen tiedon pohjalta voi kuitenkin turvallisesti sanoa, ettei ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa Euroopassa tai Suomessa ole suurimmalla osalla kansaa ollut mahdollisuutta nukuttaa vauvaa omassa huoneessa. Asumukset eivät yksinkertaisesti ole olleet tarpeeksi suuria kuin rikkaimmalla väestönosalla.



Teollistumisen ja elintason yleisen nousun myötä viime vuosikymmeninä on kuitenkin asukaskohtainen neliömäärä noussut suuresti ja nykyään useimmilla suomalaisperheillä on halutessaan mahdollisuus järjestää vauva nukkumaan eri huoneeseen kuin vanhemmat.



Suuret talot ja asunnot ovat kulttuurimme ihanne ja yleisen elintason noustessa erillisistä lastenhuoneista on tullut varakkaammilta vähävaraisemmille matkittu tapa.



Perinne omasta sängystä lienee kuitenkin paljon erillistä lastenhuonetta pidempi. Suomessa on jo ainakin 1800-luvulta asti veistetty puusta lastenkehtoja ja pinnasängyt ovat yleistyneet viimeistään 1950-luvulta lähtien niin, että niitä nykyään valtavirran kulttuurissa pidetään välttämättömänä vauvatarvikkeena.



Vielä 1900-luvun alussa rahvas nukkui usein lattianrajassa ja vauvoja on varmaankin pyritty suojelemaan kylmältä kehtojen avulla. Kehdon keinuttaminen on ollut myös yleisesti tunnettu vauvojen rauhoittamiskeino. Vauvansänkyjä koskee tietysti sama kuin lastenhuoneita: on vaatinut taloudellisia resursseja ja käsityötaitoa ostaa tai tehdä vauvalle sänky, ja tapa on matkittu vuosisatojen varrella rikkailta köyhille.



Yksi esitetty selitys vauvojen nukuttamisesta omaan sänkyyn liittyy lapsien tukehtumiskuolemiin vanhempien kanssa samassa sängyssä nukkuessa. 1800-luvulla eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvalloissa tuli voimaan kieltoja vauvojen nukuttamisesta perhepedissä. Taustasyynä oli se, että köyhissä, monilapsisissa perheissä nähtävästi ei-toivotuista ylimääräisistä suista hankkiuduttiin epätoivoisena eroon jopa lapsenmurhalla ja yleinen tekosyy tälle oli ”lapsen tukehtuminen vanhemman kierähdettyä hänen päälleen”. Tämä pelko vauvojen tukehtumisesta on välittynyt nykypäivään saakka, ja sen riskin poistamiseksi pitääkin perhepedissä aina noudattaa tiettyjä turvallisuussääntöjä.



Miksi vauvan pitäisi nukkua yksin?



Nykypäivänä harvoin kuulee vauvojen yksin nukuttamista perusteltavan perinteellä tai sillä, että on hienoa kun on varaa sänkyyn tai lastenhuoneeseen. Sen sijaan lapsiin erikoistuneita neurologeja myöten on perusteltu yksin nukkumista monenlaisin perheen ja vauvan hyvinvointiin liittyvin seikoin. Useimmiten suosituksissa ja ohjeissa kylläkin keskitytään vain siihen, miten vauvan saa nukkumaan yksin. Tässä kuitenkin joitakin perusteluja, miksi vauvan yksin nukkuminen olisi hyväksi (mm. Semperin vauvanruokamainoksen suomalaisen asiantuntijan mukaan):



•vauvan oletetaan nukkuvan parhaiten kuin aikuinen: hämärässä, hiljaisessa huoneessa

•vauvalle ajatellaan olevan pelottavaa herätä eri paikasta kuin mihin nukahti (esim. sylistä sänkyyn)

•vauvan ajatellaan nukkuvan nopeammin pidempiä unijaksoja ilman yösyöttöjä

•vauvalle ajatellaan kehittyvän pitkällä tähtäimellä parempi nukahtamisrutiini eli terveemmät uniassosiaatiot

Hyvin usein äitien välisessä keskustelussa vauvaan liittyvien perustelujen sijaan kuulee vanhempiin liittyviä perusteluja: vanhemmat saavat nukuttua paremmin, vanhempien vuode halutaan varata parisuhteelle ja seksielämän ajatellaan olevan parempaa vauvan nukkuessa toisaalla.



Yksin nukkumista ihannoivissa unikoulutusyhteyksissä pidetään yleensä ei-toivottavana tai jopa haitallisena vauvojen nukuttamista imettäessä, syliin tai aikuisen viereen. Perusteluna näkee usein muun muassa sen, että vauvalle kehittyy tästä ”väärä uniassosiaatio”, josta hänet on myöhemmin vaikea opettaa eroon. Äitien katsotaan myös joutuvan sitomaan itseään liikaa vauvoihin näin nukuttamalla ja nukkuen sekä uskotaan äitien unenlaadun olevan heikompaa vauvan vieressä nukkuessa.



Miten ihanteeseen yksin nukkuvista vauvoista kehotetaan pyrkimään?



Unikoulu oli 1990-luvun vauvanhoidon trendisana suomessa. Nyttemmin termistä on tullut kaksijakoisia tunteita herättävä, ja nykyään näkee enemmän termiä uniassosiaatio. Molempia termejä käyttävä ”vauvakoulutus” kuitenkin pyrkii samaan: mahdollisimman varhain yksin omassa sängyssä nukkuviin vauvoihin. Pyrkimyksenä on myös se, että vauva oppii nukahtamaan ja nukkumaan ilman toisen ihmisen jatkuvaa läsnäoloa.



Unikouluja on nykyään monenlaisia, mutta alun perin termillä tarkoitettiin hieman toisistaan eroavia tekniikoita, joita yhdisti vauvan yksin nukkumaan laittaminen ja itkun sietäminen. Alkuperäiset unikoulut perustuivat 1800–1900-lukujen vanhempiin käsityksiin itkusta vauvojen keuhkoja vahvistavana ja itsenäistymistä edistävänä asiana, joka ei ole haitaksi vauvojen kehitykselle. Vauvat siis kehotettiin yksinkertaisesti jättämään yksin nukkumaan, kunnes he itsekseen nukahtivat. Ilta toisensa perään itkujakso lyheni, kunnes vauvat nukahtivat itkutta. Nämä pitkien, lohduttamatta jätettyjen itkujaksojen unikoulut on tänä päivänä poistettu suosituksista, ja niiden sijaan suositellaan unikoulutustekniikoita, joissa vauva joko otetaan syliin tai häntä silitetään hänen itkiessään ja hänet jätetään uudestaan yksin nukahtamaan hänen rauhoituttuaan. Unikouluille myös annetaan vaihtelevia suositusminimi-ikärajoja.



Mitä vasta-argumentteja ja kritiikkiä yksin nukkumisen ihanteelle ja unikouluille on esitetty?



Yksin nukkumista vastaan esitetyt argumentit vaihtelevat sen mukaan, mitä tieteen-alaa väitteen esittäjä edustaa.



Evoluutiobiologian tai kulttuuriantropologian näkökulmasta ei pidetä uskottavana käytäntöä, joka perustuu vain muutaman vuosikymmenen tai korkeintaan parin vuosisadan kokemukseen yhdessä kulttuurissa. Ihmislajin historia ja geeniemme evoluutio on miljoonien vuosien mittainen ja koko tuon ajan vauvat ovat nukkuneet äitiensä välittömässä läheisyydessä. Kuten Smallin kirjassa tuodaan esille, vauvojen geenit eivät siis ole voineet vielä ehtiä sopeutua tähän uuteen ihanteeseen eikä se siksi ole heidän kehitykselleen ihanteellista.



Vauvat ”odottavat” syntyvänsä kivi-kautiseen keräilijä-metsästäjäkulttuuriiin ja heitä ohjaavat siksi vaistot, jotka kehottavat pitämään äidin lähellä, jotta ravintoa riittää, lauma ei jätä eivätkä vaarat luonnossa vainoa. On jopa kyseenalaistettu, kuuluuko ihmisaikuistenkaan nukkua vain yhdessä jaksossa koko vuorokauden unensa ja esitetty teoria ihmislajista luontaisesti kaksi unijaksoa päivässä nukkuvana.



Lääketieteen ja neurologian näkökulmasta pidetään äärimmäisen tarpeellisena, että vauva nukkuu paljon ja erityisesti on paljon aikuista enemmän REM- eli vilkeunessa. Kuten Searsien kirjassa tuodaan esille, vastasyntyneen elimistö ei vielä tunne yön ja päivän eroa ja vauvojen unisyklit ovat paljon aikuista lyhyempiä ja sisältävät siksi enemmän REM-unta. Tämän katsotaan olevan vauvan aivojen kehityksen ja oppimisen kannalta edistyksellistä. Vauvoilla on myös varsin pikkuruiset mahalaukut, noin heidän nyrkkinsä kokoiset, ja he siksi tarvitsevat ravintoa vähän kerrallaan ja usein. Kestää siis kauan, ennen kuin vauvat pystyvät syömään päiväsaikaan riittävästi ravintoa ja he voivat jättää yösyötöt kokonaan pois.



Mikseivät vauvat sitten voisi saada tarvitsemaansa unta yksin nukkuen?



Yleisimmin viitattu vauvojen ja äitien unesta laboratorio-olosuhteissa tehty tutkimus on James McKennan kolmen tutkimuksen sarja 1980–1990-luvuilla. Noiden tutkimusten loppupäätelmänä oli selvä ero yksin ja äitinsä kanssa nukkuvien vauvojen unenlaadun välillä: äitinsä kanssa nukkuvien vauvojen elintoiminnot olivat tasaisempia, hengi-tyskatkoksia oli vähemmän ja he pysyivät tasaisemmin unessa, koska saivat hoivaa ja imetystä nopeammin ja heräämättä missään vaiheessa täysin. Laboratoriotutkimukset myös osoittivat äitien olevan unissaan täysin tietoisia vauvoistaan eikä yksikään äiti ollut lähelläkään kierähtää vauvansa päälle. Äidin ja vauvan unisyklit vaikuttivat synkronoiduilta niin, että molempien uni keveni yhtä aikaa imetystä varten ja syveni taas niiden aikana ja jälkeen. Searsien kirjassa myös kerrotaan kätkytkuolemien ja yksin nukkumisen välisestä tilastollisesta yhteydestä ja väitetään, että perhepedissä nukkuvilla vauvoilla on vähemmän kätkytkuolemia.







Psykologit taas esittäisivät varoituksen sanan yksin nukuttamista ja unikouluja vastaan siksi, ettei vauvan ajatella vielä ymmärtävän olevansa erillinen ihminen ja siksi hän kokee suurta kauhua aina yksin jäädessään. Pahimmillaan itku-unikoulun ajatellaan tuottavan jopa minän hajoamiskokemuksen sekä totaalisen hylätyksi tulemisen ja arvottomuuden tunteen. Riippuu psykologista, kuinka pitkällisiä vaikutuksia ihmisen elämään näillä vauvaiän kokemuksilla ajatellaan olevan. Joka tapauksessa kiin-tymyssuhdeteorian valossa kiistetään yksin nukuttamisen vaikutus lapsuudessa: yksin nukkuneiden vauvojen ei uskota kasvavan reippaasti itse nukkumaan meneviksi taaperoiksi ja leikki-ikäisiksi. Sen sijaan painajaisia ja mörköjä näkevien, pimeää pelkäävien ja nukkumaanmenoa kaikin keinoin lykkäävien leikki-ikäisten ajatellaan saaneen pelkonsa nukahtamista ja nukkumista kohtaan nimenomaan vauvaiän kokemuksista. Searsit perustelevatkin perhepetiä ja hyvin hidasta, lapsentahtista omaan sänkyyn opettelua turvallisen ja positiivisen asenteen luomisella nukkumista kohtaan. Heillä on asiasta vertailevaa kokemusta: kolme ensimmäistä lastaan he nukuttivat tavanomaisesti yksin ja viisi viimeistä perhepedissä - heidän perhepetivauvansa olivat rohkeammin yksin nukkuvia leikki-ikäisiä.



Lähteet:

William ja Martha Sears: The Baby Sleep Book

Jean Liedloff: The Continuum Consept

Meredith F. Small: Our babies, Ourselves - how biology and culture shape the way we parent

lasten kohdalla on käynyt täysin päinvastoin. Molemmat lapset ovat laiskoja, vanhemmat passaavat muutenkin heitä paljon.

Molemmat ovat arkoja kaverisuhteissa, ei nyt voi sanoa että epäsosiaalisia, mutta eivät kovin sosiaalisiakaan, erittäin epävarmoja itsestään. Vanhempi on todella herkkä kaikelle arvostelulle eikä pysty kovin hyvin ilmaisemaan itseään.

Nuorempi säikkyy kaikkea mahdollista, jopa lehdessä olevaa käärmeen kuvaa.

Vanhempi on vasta vähän aikaa uskaltanut olla edes tunnin yksin kotona.

Nuorempi saa mitättömistä asioista kiukunpuuskia, lyö sisarustaan ja myös vanhempiaan. Tai puree.

Ei, heillä ei ainakaan perhepeti ole tuonut mitään hyvää.

Muuta sanottavaa kenelläkään?

Jos niin kannattaisi siirtää yhteen huoneeseen nukkumaan, saisivat turvaa toisistaan.



Tuon ikäinen kyllä jo ymmärtää järkipuhetta. Pitäisi riittää, että sanoo "äiti ja isä ovat tuossa viereisessä huoneessa, ei huolta".

Meillä 2v 4kk ja kohta 1-vuotias nukkuvat samassa huoneessa, jonne pienempi siirtyi n. 6kk sitten. Ovat todella iloisia ja leikkiväisiä lapsia, eivätkä pelkää jäädä vieraan (muun kuin äidin tai isän) hoitoon. Ovat tottuneet nukkumaan kahdestaan, eivätkä oikein saa nukutuksi, jos esim. toinen on jossain yökylässä.



Ap:n tapauksessa lapset ovat isompia, mutta sitä suuremmalla syyllä ymmärtävät puhetta. Eli rauhallisesti kertoa, että äiti ja isä ovat vieressä ja lapsi voi tulla sanomaan jos pelottaa. Yövalo tai ovi auki, keinoja on monia! Ihme, että tilanne on mennyt noin pitkälle..minulla olisi hermo mennyt jo monta vuotta sitten!

on oma huone, ja ovat varmaan kaikkia konsteja kokeilleet.

Pari päivää, jopa viikko on saattanut mennä ihan hyvin, mutta sitten taas lipsuvat ja palataan vanhaan malliin.

Olen joskus miettinyt että tää on jotain lasten "valtaa" etenkin äitiinsä, koska hän varsinkin on melkoisen lepsu lasten suhteen. Ja pitää heitä melkoisen paljon pienempinä kuin ikänsä puolesta ovat.

Esim. tuolle 10v vanhalle tehdään vielä leivät valmiiksi, 7v tyttöä jopa syötetään välillä. Hän on muutenkin melkoinen temppuilija ruokapöydässä, sitäkään vanhemmat eivät saa kuriin. Pääasia on kaikessa muussa kuin syömisessä.

Ja silti vanhemmat valittavat jatkuvasti näistä asioista, eivät kuitenkaan oikeasti tee millekään asialle yhtään mitään.

Lapset ovat olleet meillä syömässä useita kertoja, ei mitään ongelmia. Ovat myös olleet joskus yökylässä, edelleenkään ei mitään ongelmia nukkumisessa tai nukkumaan menossa. Olemme sen verran hyviä ystäviä että jopa lapset tietävät sen mikä meillä menee läpi ja mikä ei.