Kuinka pitkään avioliitossa pitää jaksaa

ja hän teki itsemurhan. Meillä ei ole lapsia. Mitään ei puhunut, ei uhkaillut. Minä lähdin, ja seuraavana päivänä hänet löydettiin. Näinkin voi käydä. Olen kuullut monesta eri paikasta, että ihmisellä on muitakin ongelmia, ja erittäin pahoja ongelmia, että seinä nousee pystyyn, ja tehdään tämä lopullinen ratkaisu. Olen selvinnyt jotenkin syyllisyydentunteitteni kanssa. Olen ajatellut, että minä en voi aikuisen ihmisen tahdolle tappaa itsensä mitään. En voi olla vastuussa niin suuresta asiasta yksinäni. Mutta mistä sitä tietää, pakko jotain itsellensä sepittää että jaksaa eteenpäin...

Tällä hetkellä miehelläni ja minulla on parempi kausi, mutta tulee myös aikoja jolloin en oikeasti enää jaksaisi. Meillä on yhteinen pieni lapsi, jonka eteen mies ei ole koko aikana tehnyt paljoakaan. Joskus hyvinä aikoina leikkinyt ja ottanut kontaktia lapseen, mutta koskaan ei ole vaihtanut vaippaa, syöttänyt, kylvettänyt tai hoitanut mitään perustarpeisiin liittyviä asioita. Vaunulenkeillä on joskus mukana, mutta ikinä ei oma-aloitteisesti lähtisi yksin vauvan kanssa ulos.



Joskus ihmettelen itsekin miten jaksan (ja miksi), kun kodinkin hoitaminen lankeaa yleinsä minulle. Jos ulkopuoliselle kertoisin tilanteestamme olisi hän varmasti kauhuissaan. Silti on turha sanoa, että itsehän minä tähän tilanteeseen olen itseni laittanut. Niin olenkin, mutta ei se muutoskaan ole helppo kun toinen kuitenkin on rakas ja hyvinä hetkinä mahtava puoliso. Ei niin mahtava kuin jollakin toisella, mutta omalla tavallaan omilla voimavaroillaan parhaansa tekevä.



Kunpa löytäisinkin jonkun vertaistukiryhmän tai muun vastaavan, jossa voisin nähdä etten ole tällaisessa tilanteessa yksin. Kun näistä asioista ei julkisesti puhuta, niin tuntuu kuin kaikilla muilla menisi avioliitossaan hyvin tai jos ei mene niin erotaan, mutta minä ainoana ihmisenä jaksan vaikka sitten tappaisin itsekin uupumukseen. Enkä oikeastaan paljoa muusta valittaisi, mutta lapsen kanssa kaipaisin hoitoapua ja tukea, jos sitä saisin niin jaksaisin arkea paljon paremmin. Asioistakaan ei voi miehen kanssa aina puhua, kun toinen kokee sen heti arvostelemiseksi ja sulkeutuu kuoreensa.



Anteeksi avautuminen, tuntui vain aivan siltä kuin itse voisin kirjoittaa juuri tämänlaista tekstiä. Teillä nyt kuitenkin tilanne on vielä pahempi, lapsia on enemmän ja sinulla elämää rajoittava sairaus, joten toivon todella paljon voimia sinulle ap!

Jos joku on sitä mieltä, että minun tarvitsisi tehdä päätös vaan kuunnellen omaa jaksamistani tai ettei ehkä muillakaan riittäisi tälläiseen päivittäiseen ongelmaan voimat niin tahtoisin todella lukea mielipiteenne. Se voisi hieman vapauttaa tästä tuskasta ja jos taas olette jaksamisen ja yrittämisen kannalla niin ehkä se potkisi eteenpäin.



ap

Mitä saat häneltä? Tunteen, että olet tarpeen? Hymyjä?



Lääkkeissä on muuten maksukatto. Tarkistakaa asia apteekista.

aika raskaaltahan tuo kuulostaa. Onko miehestä mitään apua esim. lastenhoidossa? Minkä ikäiset lapset?

en saakaan paljoa ja siihen pieneen rakastan sinua-lauseeseen olen turvautunut ja tietoon, että rakkautta on... edes jonkinlaista.



Lääkkeissä on maksukatto, mutta kela-korvaus vedettiin juuri pois täysi-ikäisiltä, ainoastaan yhdestä lääkkeestä saa korvausta joka senkin jälkeen kallis. Nyt meinaavat vetää senkin pois.

Plus se, että mies ei ole töissä niin talous on huippu tiukalla.



Kiitokset sinulle joka vastasit, se oli minulle tärkeää.



ap

Tärkeintä on, että itse jaksat. Siitä ei tule mitään jos molemmat vahemmat väsyy.



Minä väsyin mieheeni. En enää jaksanut vaikka häntä rakastinkin. Hänellä on mielenterveysongelmia. Ovat tulleet pikkuhiljaa pahemmiksi... Niiden takia on käyty psykiatrilla, on sairaslomaa jne jne... Yhtä vuoristorataa on menty myös noin pari vuotta. Mielenterveysongelmien yhteydessä tuli juominen. Ei jokapäiväinen, mutta joka viikkoinen ja mies "katosi" niiden yheydessä. Hän ei enää viimeiseen vuoteen tehnyt kodin eteen mitään. Ei käynyt töissä, hoitanut lapsia eikä meillä ollut enää läheisyyttä. Kaikki kaatui minun niskaani. Olin aivan loppu. Minä elätin hänet.

Nyt on kulunut kolme kuukautta siitä kun päätin, että mies saa lähteä. Hoidan edelleen kaiken yksin, mutta minulla ei ole enää taakkaa harteilla. Huolehdin lapsistani ja olen iloinen ettei miehestä tarvitse enää kantaa huolta. Aikuinen ihminen saa luvan itse huolehtia itsestään jos apu ei kelpaa. Tuntuu siltä, että "taivas on auki". Toki välillä murehdin miehen perään missä kunnossa hän on ja on surullista seurata lasten ikävää, mutta tiedän, että näin on parempi. Lapset tapaavat isäänsä pari kertaa viikossa.



Tee niinkuin parhaaksi koet. Sinun pitää jaksaa lasten takia. Kaikki kyllä järjestyy päivä kerrallaan. On epäreilua uhkailla itsemurhalla. Kenenkään henki ei ole toisen vastuulla.

Olisin niin kylmä ihminen, että eroaisin ja jättäisin miehen.

Sinun pitää pysähtyä miettimään miksi olet siinä suhteessa. MItä on se "rakkaus", muuta kuin sana.

ja siitä kuulee kovan valituksen. Esim. jos hakee poikaa eskarilta niin tarvitsee kylkeen magnesiumit ja silti kuulemma kaikki paikat menee jumiin (sanoo johtuvan lääkkeestä)ja ei kykene sitten mitään jne.

Lapsetkin on ajoittain melko väsyneitä kuuntelemaan moista (lapset 4kk-13v. ja 5 lasta) ja kun energiani menee miehelleni niin mua sapettaa kun en jaksa lasten kanssa niin paljon kuin olen tottunut antamaan huomiota aikaisemmin.



Sepä se kun sairautta ei kukaan valitse itselleen, mutta joku tässä silti mättää, en usko, että elämä ihan noin vaikeaa on muilla adhd-aikuisilla, vaikka haastavaa onkin.

Kuulostaa niin tutulta ja tosiaan tuo itsemurhalla uhkailu on todella raskasta!

Voin vaan tosi pahoin ja ahdistaa olla kotona saman katon alla.



ap





Nyt tarvitsee mennä jatkamaan kotihommeleita ja kauppaan, mutta kiitän vastauksista ja tulen vielä myöhemmin lukemaan ketjuun tulleet vastaukset jos niitä vielä tulee.

... vain vähiten huonoja. Muista, että elämä ei ole reilua.



Rakastat miestäsi, mutta olet väsähtänyt hänen sairauteensa ... ilmiselvästi keskivaikea - vaikea masennus. Teillä on lapsiakin. Mietipä muuttuuko tilanne sen helpommaksi, jos jäät yksin lasten kanssa. Sitten hoidat todella kaiken yksin, eivätkä vaikeudet ainakaan vähene. Ne vain muuttuvat toisenlaisiksi.



Hakeudu vertaisryhmään, omaisryhmään, ja pidä kiinni siitä, että voit käydä niissä säännöllisesti. Sieltä saa ihan oikeasti voimaa.



Itsemurhalla uhkailu. Miehesi varmaan kuvaa ihan tosi tilannetta, kun sanoo, ettei jaksaisi ilman teitä. Itsemurhalla uhkailu on kuitenkin henkistä väkivaltaa, joten kieltäydy alistumasta siihen. Lisäksi sinun täytyy selvittää, onko se uhkailua vai onko hän myös valmis toteuttamaan uhkauksensa. Tee itsemurhauhkailuista liittosi kynnyskysymys tarvittaessa. Muista olla tyynen rauhallinen näistä asioista puhuessasi.



Ihan ensiksi hae kuitenkin tukea itsellesi ja jaksamiseesi. Tsemppiä!

jäin miettimään tuota sanaa rakkaus, olisikohan se sittenkin sitä sääliä ja velvollisuudentunnetta ja sitä, että mies yrittää pitää sinua parisuhteessa vetoamalla avun- ja huolenpidontarpeeseen ja kuvittelee hänkin, että se on sitä rakkautta. Tai sinähän tietenkin osoitat sitä rakkautta hänelle pitämällä hänestä huolta, mutta millaista rakkautta sinä saat mieheltä?



Ymmärrän kyllä, että ADHD on vaikea sairaus, mutta sen ja samoin kuin masennuksen varjolla ei saa ryhtyä perhe-elämän keskipisteeksi. Ethän sinäkään ryhdy, vaikka sinulla on reuma, joka varmasti rajoittaa kykyäsi tehdä kotihommia ja kaupassakäymistä.



Olisiko Sinun mahdollista hankkia lapsillesi ja itsellesi vuokra-asunto jostakin läheltä, että kaverit säilyisivät, sanoithan että asunto on teille liian iso jos mies lähtee pois. Voisitte kokeilla erillään asumista vaikka vuoden näin aluksi. Ehkä se herättelisi miestä vastaamaan itse omasta elämästään. Tai sitten tekemään sen itsemurhan. Mutta kannattaa muistaa se, että ne jotka sillä uhkailee, eivät itse sitä yleensä tee. Sekin on tapa hallita ja myös tekeminen on oma valinta. Siitä puhumisesta ei kannata kantaa syyllisyyttä, vaan jättää jutut omaan arvoonsa.



Mitäs jos kerran kun miehesi uhkailee, niin sano ihan suorat sanat, että sen kun toteutat uhkauksesi, niin on minulla tässä yksi lapsi vähemmän ja elämä helpompaa. Oletko kokeillut mitä sitten tapahtuu?



Voimia sulle ap.

se on ihan sun itse ja tiedän yhdessä tiedettävä ja mietittävä, mitä siitä voi tulla vai onko se ohi.



Mut sen sanon, että mun mielestä sun miehesi lääkitys ei kuulosta olevan kunnossa ja ehdottomasti hänen pitäisi hakeutua johonkin kuntoutukseen tai coachille lisäksi. Tilanteen ei kuulu olla tuommoinen, vaikka mies olisikin adhd. Minusta kuulostaa siltä, että mies on oppinut käyttämän saidauttaan/vammaansa hyväkseen ja sen varjolla sitten jättää tekemättä asioita, joihin hänen ainakin lääkityksen kanssa PITÄISI pystyä ja todennäköiesti oikeasti pystyykin. Siis käyttää vammaansa tekosyynä laiskuudelleen.



Mullakin on nimittäin as+adhd-mies, eikä se ole tuollainen, vaan hyvin hoitaa osuutensa perheen asioista, käy töissä ja tekee vielä paljon ylimääräistäkin (purkaa esim remontointiin ja huonekalujen entisöintiin tuota hyperaktiivisuuttaan - toimii, kunhan projektit on ositettavissa sellaisiin osiin, että aina jotain saa valmiiksi ennen kuin into lopahtaa). Ja sopimukset pitää, kunhan aikataulut on merkitty seinäkalenteriin.

Jokainen on vastuussa vain OMISTA teoistaan.

Sinä et ole vastuussa miehesi teoista ja ajatuksista.



Jokainen on vastuussa vain itsestään. Muista tämä, kun hän uhkailee itsemurhalla.



Minusta kuulostaa siltä, että ole aika puhki. Älä uhraa omaa elämääsi - meillä on kuitenkin vain (oikeasti) tämä yksi elämä elettävänä. Joskus on hyvä olla terveellä tavalla itsekäs. Rakasta itseäsi ja pidä huoli itsestäsi.



Kirjoittaisin, että voimahali, ellei se olisi niin falski.



ps. Mietin tässä juuri itse suhdettani aviomieheeni, joka rakastaa liikaa olutta ja viiniä ) : Eikä minulla ole traumaattista suhdetta alkoholiin.

Ap, jos miehesi tilanne tuollainen, hän ei pärjää työelämässä. Siitä on turha haikailla ennen kuin arki edes kotona alkaa sujua edes jotenkin säännöllisesti ihan oma-aloitteisesti. Lisäksi se on paskapuhetta, että työ parantaisi. Joskus työ antaa elämään riittävän kiintopisteen, ja jos potilaan kunto on kohtalainen ja työ hänelle sopiva, siitä voi olla apua. Muussa tapauksessa se todennäköisesti aiheuttaa vain tuskaa, eikä kukaan työnantaja halua ruveta kenenkään tukityöllistäjäksi oman firmansa kustannuksella. Miehesi työnteon voit unohtaa toistaiseksi.



On tietenkin mahdollista, että miehesi tosiaan päätyy itsemurhaan. Mutta pitääkö sinun uhrata itsesi miehesi takia? Etenkin kun se itsemurha ei sentään ole se todennäköisin vaihtoehto. Ja onhan se mahdollista, että ero on se viimeinen tippa, joka saa aikaan itsetuhoon päättyvän tapahtumaketjun. Se ei ole sinun syysi. Vaikka tottahan itsemurha aiheuttaa vainajan omaisissa syyllisyyttä.



Itse olen miehesi tavalla oireileva mies. En tosin uhkaile puolisoani itsemurhalla, vaikka olen monesti sanonut, etten jaksaisi elämääni enää. Minulle ei ole sopinut mitkään lääkkeet. Lääkäri sanoi jo kauan sitten, että hän ei enää tiedä, mitä voisimme kokeilla. Jotkut lääkkeet eivät auta, toiset jopa pahentavat tilannetta aiheuttamalla maniaa. No, ehkä olen muutoinkin lievempi tapaus.



Sanoisin, että sinun velvollisuutesi on pitää itsesi kunnossa. Se ei tarkoita että sinulla on syy olla itsekäs, tai toisaalta, etteikö miehellesi suoma huomio olisi arvokasta. Ajattelen jotenkin niin, että olet kohdannut itseäsi vahvemman esteen. Jos sellaista ei voi voittaa, joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja: luopumaan, jättämään, kenties jopa tavallaan pakenemaan. Voit heittää miehellesi pelastusrenkaan, mutta et saa hukkua hänen mukanaan. Olisiko liikaa pyydetty, että kävisit vielä kerran kotikuntasi terveyskeskuksessa ja yrittäisit jotenkin eri tavoin hoitaa asiaa, kuin ennen. Jos olet tähän asti yrittänyt vedota järkeen, löisit nyt nyrkkiä pöytään ja syyllistäisit niitä ihmisten jättämisestä heitteille. Tai jos olet aikaisemmin vedonnut tunteisiin, kokoaisit tällä kertaa listan tosiasioita: sairaslomat, lääkkeet, hinnat, tulot, muut välttämättömät menot jne... ja sanoisit, että resurssisi ovat loppu. Jos kunnalla ei ole tarjota apua, lähettäköön miehesi sinne missä sitä on!