Kukaan perheessä ei tee mitään jos en kehota, pyydä, komenna ja käske

Koskee niin eksää kuin lapsia, jotka on nyt jo kouluikäisiä. Joudun joka päivä sanomaan lapsille ihan kaikesta. Pese hampaat, siivoa jälkesi, vie tiskit koneeseen, mene suihkuun, tee läksyt, mene nukkumaan. Tyypillisesti joudun sanomaan monesti. Jatkunut jo vuosia. On koitettu myös hyvällä, kannustamalla, esimerkillä, kiittämällä, huomioimalla hyvä. Ei tapahdu itsenäisesti juuri mikään. Sitten lapset valittaa kun koko ajan mäkätän. Jos en mäkätä, mitään ei tapahdu ja eletään kuin pellossa. Eksältä kun tulevat niin hampaat on keltaiset, tukat takussa ja vaatteet viikon olleet päällä. Eksälle pitää koko ajan toimia henkilökohtaisena kalenterina, koska ei muista lasten harkkoja, kouluasioita, vanhempainiltoja, lääkäreitä ellen minä järjestä ja infoa ja koordinoi kaikkea valmiiksi ja muistuta vielä lisäksi niistä kaksi kertaa. 

 

Sit minä olen sen mäkättävä ja väsynyt nainen, jota kaikki inhoaa. Ihan niinkuin itse haluaisin olla sellainen. En halua. Välillä tekis mieli ottaa lento timbuktuun kahdeksi kuukaudeksi ihan vaan itelle, selvitköön keskenään. Väsyttää olla ainoa vastuunkantaja ja kasvattaja.