Pettymys isovanhempiin

Kun aloin odottaa ensimmäistä lastamme, kuvittelin mielessäni, että meillä tulee olemaan läheiset ja tiiviit välit puolison vanhempien kanssa, jotka asuvat lähellämme, toisin kuin toisessa kaupungissa asuvat omat vanhempani. Kuvittelin, että meistä tulee läheisiä ja lapsemme voisi olla välillä heillä hoidossa saadaksemme parisuhdeaikaa. Alkuun olimmekin tiiviimmin yhteydessä. Raskauden edetessä ja lapsen synnyttyä on kuitenkin tapahtunut asioita, joita en voi vieläkään hyväksyä, vaikka olen yrittänyt katsoa niitä läpi sormien, ja olen siksi oma-aloitteisesti ottanut etäisyyttä isovanhempiin yhä enenevissä määrin, mikä on puolisolleni sopinut.

Isovanhempien puolesta on puututtu sisustukseemme ja muuhun elämäämme koskeviin päätöksiin, kommentoitu perheenjäsentemme kehoja, puhuttu toisista pahaa selän takana, puhuttu lyttäävästi lapsillemme jne. Olen yrittänyt joistakin asioista sanoa nätisti, ettei käy, monista jättänyt sanomattakin ja yrittänyt vaan antaa olla. Jos olen jotakin ottanut puheeksi, en ole kokenut tulleeni täysin ymmärretyksi, vaan isovanhemmat ovat vastanneet vaan jotakin asian vierestä ja siirtyneet toiseen puheenaiheeseen. Ovat kyllä pahoitelleet ja luvanneet lopettaa kyseisen asian. Mutta kun jotakin vastaavanaista tapahtuu jokaisella tapaamisella, ei vaan kummasti tee enää mieli tavata usein. Tiedostan, etteivät he sisimmässään tarkoita pahaa, vaan ovat varmasti paljolti sukupolvensa mukaisia.

Onko lapsia ajatellen väärin pitää etäisyyttä isovanhempiin vaikka mahdollisuus olisi nähdä useammin heidän asuessaan lähellä meitä? Entä isovanhempia kohtaan?