Epäreilusti kohtelevat vanhemmat

Kyse ei ole teini angstisesta vanhempien vastustamisesta, vaan olen koko ikäni miettinyt oikeasti että miksi koen että olen eriarvoinen kuin vuoden nuorempi sisarukseni. Saan aina syyt niskoilleni ja veljeni nauraa sina vieressä ja katsoo kun kärsin. Aina kaikki on minun syytäni eikä kenessäkään muussa yleensä ole mitään vikaa. Kummallista kyllä olen itse eri mieltä asioista eikä minua koskaan oteta vakavasti, ja se ei johdu siitä että valhetelisin. Veljeni on aina ollut selkeästi äitini suosikki. Hän on saanut asioita enemmän mutta salaa minulta. Äiti aina väitti että molemmat saavat yhtäpaljon. Ja että kohtelisi meitä saman arvoisesti. Se mitä minä ehdotan äidille ei käy, mutta jos veljeni ehdottaa se käykin. Pahin on se miten äitini puhuu minulle. Huutaa, ilkeilee joskus haukkuukin. Veljeäni lähinnä käskyttää ja puhuu normaalisti. Koen olevani huonompi ja muutenkin vähemmän tärkeä. Olen monta kertaa lapsena sanonutkin suutuspäissäni että noh eipä yllätä taaskaan että tämäkin on mun syy ku toi veljeni on paljon mua parempi ja tärkeämi sun mielestä. Mitä tehdä tässä tilanteessa. Olen melkein täysi-ikäinen ja olen päättänyt pistää välit vanhempiin ja veljeen poikki. En halua olla kenenkään heidän kanssa tekemisissä.