Ero pitkästä avioliitosta

Reilu vuosi sitten maailmani romahti. Aviomieheni tuli työreissusta kotiin ja kertoi haluavansa erota 23 yhteisen vuoden jälkeen. Vielä vajaa kaksi viikkoa ennen eropäätöstään oli rakkauttaan ja yhteistä tulevaisuutta vannonut. Putosin polvilleni. Huusin, anelin, matelin jaloissa ja rukoilin häntä jäämään. Älä jätä mua yksin, älä jätä perhettäsi.

Mikään ei auttanut, hän oli päätöksensä tehnyt. Pysyi järkkymättömästi sanojensa takana, otti samantien etäisyyttä. Muuttui hetkessä tunnekylmäksi, laskelmoivaksi, julmaksi ja epäinhimillisiksi minua kohtaan. Se ihminen, kenet oli tuntenut (tai luulin tunteeni) puoli elämää oli hävinnyt jonnekin, lipunut pois käsistäni. En saanut häneen enää minkäänlaista otetta. Sitä hätää ja epätoivoa jota tuossa hetkessä tunsin ei voi sanoin kuvailla. Menin aivan sekaisin.

Yritin saada vastauksia mutta en saanut. Mielessäni oli lukematon määrä kysymyksiä, mutta toinen vain pakeni, ympärillään paksu panssari josta kaikki kysymykseni sinkoilivat takaisin. Ei enää, hän sanoi. Muutti pois yhteisestä kodistamme kesäkuussa -22, ja haki samantien yksin avioeroa. Virallinen ero astui voimaan tammikuussa -23.

Epäily toisesta naisesta oli mielessäni alusta alkaen, mutta hän kielsi asian. Jälkeenpäin kuulin, että hän oli aloittanut parisuhteen muutama kuukausi eropäätöksensä jälkeen, eli jo harkinta-ajalla. Se siitä ei ole ketään toista -ajatuksesta.

Viimeinen reilu vuosi on ollut elämäni vaikein. Tuntuu, etten pääse eteenpäin vaikka kuinka yritän. Rakastan entistä puolisoani, en osaa päästää irti. Olen käynyt ammattilaisten juttusilla, yöt nukun unilääkkeiden avulla. Minä, joka en koskaan ole käyttänyt minkäänlaisia lääkkeitä. Olen itkenyt joka ikinen päivä menetettyä rakkautta. Elämäni rakkautta. Mutta silti yritän ajatella, että jokainen itku vie minua eteenpäin.

Olen takertunut entiseen, olisin halunnut pitää ydinperheestäni kiinni, minulle elämäni tärkeimmästä asiasta. Olen takertunut entiseen puolisooni siitäkin huolimatta, että hän on ollut täysin häikäilemätön minua kohtaan. Yrittänyt vedättää omaisuuden osituksessa, syytellyt vainoamisesta, uhkaillut yksinhuoltajuudella, potkinut henkisesti maanrakoon, manipuloinut lapsia puolelleen, jne.

En ikimaailmassa olisi uskonut, että olemme tässä tilanteessa. Toki pitkään parisuhteeseen mahtuu ylä- ja alamäkiä muttei mitään sellaista, jota ei voisi tuoda päivänvaloon. Mihin hän hävisi, mihin rakkaus katosi vain hetkessä? Vai katosiko se sittenkään hetkessä? En tiedä.

Yksinjäämisen pelko, arvottomuus, kelpaamattomuus ja perusturvan menetys ovat läsnä joka hetkessä. Hylätyksi tuleminen sattuu niin kovasti. Eikä olotilaani helpota yhtään se, ettei toinen tunne minkäänlaista inhimillisyyttä ja empatiaa minua ja suruani kohtaan. On kylmettänyt tunteensa ihan täysin.

Oon vaan ihan järjettömän surullinen.