Rakkaan vanhemman kuolema

Eipä oo moista ongelmaa mulla eikä tule.

Mulla kesti pari vuotta. Aika taitaa olla ainoa mikä auttaa. Voimia sinulle. Kyllä se joskus helpottaa.

itselläni ollut jo vuoden tosi rankkaa. Vaikuttaa varmasti, että olin isän kanssa todella läheinen. Hän oli tärkein ihmiseni. Nyt en ole enää hänen tyttärensä eikä minulla ole edes omia lapsia. Eikä puolisoa. Äitini on pahasti muistisairas. Tuntuu, että olen täysin yksin ja tuuliajolla elämässäni. 

Aika auttaa....

Ei siihen taida olla vastausta, paitsi jokaisella itsellään, joku päivä. Ehkä voi jutella kriisipuhelimeen, käsitellä asiaa kotona kohtuullisissa erissä tai maksaa terapeutille jos on varaa, kaikilla ei ole. Ehkä voi luoda merkityksiä elämään, antaa itselle suruaikaa tai suruvuosia. Vaikka välillä on muuta mielessä, vaikka kirja joku päivä tai ristikot. Hankalia asioita nämä. Tuskin on pirteä kuin peipponen. Usein on paljon kysymyksiä, vailla vastauksia. Mutta omaan elämään on joitakin vastauksia.

Minä en voinut kohdata asiaa ensimmäiseen vuoteen-pariin. Otin pärjääjä-roolin ja yritin suorittaa muistamisen.

Ajan kuluessa työstän asiaa siten että tuon meidän tärkeitä ja yhteisiä juttuja omaan arkeemme lasten kanssa. Muistelemme mummoa ja teemme samanlaisia juttuja. Välillä lapset luonteellaan ja eleillään muistuttavat äidistä joka liikuttaa ja tuo lohtua. Yritän tuoda kaikkea hyvää ja viisasta mitä hän edusti myös omaan ja lasten elämään.

Ja välillä hyvällä tavalla tunnen että olen kuten äiti. Kun puhun, pohdin tai päivittelen jotain arkipäivässä, kuulen että äiti olisi sanonut ihan samoin. Näin hän elää vielä kanssamme, pienissä asioissa.

Kiitos vastanneille. Tuntuu, etteivät monet ympärillä tajua, että iäkkään ihmisen kuolema voi sattua niin paljon.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä en voinut kohdata asiaa ensimmäiseen vuoteen-pariin. Otin pärjääjä-roolin ja yritin suorittaa muistamisen.

Ajan kuluessa työstän asiaa siten että tuon meidän tärkeitä ja yhteisiä juttuja omaan arkeemme lasten kanssa. Muistelemme mummoa ja teemme samanlaisia juttuja. Välillä lapset luonteellaan ja eleillään muistuttavat äidistä joka liikuttaa ja tuo lohtua. Yritän tuoda kaikkea hyvää ja viisasta mitä hän edusti myös omaan ja lasten elämään.

Ja välillä hyvällä tavalla tunnen että olen kuten äiti. Kun puhun, pohdin tai päivittelen jotain arkipäivässä, kuulen että äiti olisi sanonut ihan samoin. Näin hän elää vielä kanssamme, pienissä asioissa.

Olipa kauniisti sanottu,

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastanneille. Tuntuu, etteivät monet ympärillä tajua, että iäkkään ihmisen kuolema voi sattua niin paljon.

Ap

Ihmiset ymmärtää vasta kun se osuu omalle kohdalle. Moni ystävänä pitämäni ihminen on tukenut tässä asiassa niin vähän että ovat kyllä entisiä ystäviä. Enkä aio heitä tukea sitten kun omassa elämässään saman kohtaavat. 

<3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastanneille. Tuntuu, etteivät monet ympärillä tajua, että iäkkään ihmisen kuolema voi sattua niin paljon.

Ap

Ihmiset ymmärtää vasta kun se osuu omalle kohdalle. Moni ystävänä pitämäni ihminen on tukenut tässä asiassa niin vähän että ovat kyllä entisiä ystäviä. Enkä aio heitä tukea sitten kun omassa elämässään saman kohtaavat. 

Kyllä, juuri näin on. Jyvät erottuu akanoista tällaisissa tilanteissa.

Lähes 2 vuotta mennyt, eikä elämä ole tuntunut enää samalta kuin ennen. Mutta pikkuhiljaa siitä tuntuu kuitenkin toipuvan.

Minä teen aktiivista surutyötä, katselen äidin kuvia eri elämänvaiheissa, pidän tiivistä yhteyttä isään, puhutaan, muistellaan, teen asioita, jotka muistuttavat äidistä.