Millainen olo teillä perussosiaalisilla ihmisillä on yksin ollessanne?

Ihan normaali. Viihdyn myös yksin. Olen niin hyvä tyyppi.

Mulla on hyvä oli yksin ollessani. Saan olla niin vähän yksin, että ei oikein ole sellaista ei-toivottua yksinoloa. Varmasti, jos olisi joku ahdistava tilanne, johon tarvitsisi jonkun toisen apua, yksinolo voisi olla ei-toivottua.

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaali. Viihdyn myös yksin. Olen niin hyvä tyyppi.

Miten kauan siis olet pisimmillään yleensä yksin (pois lukien joku kaupassa käynti)?

Minusta vain tuntuu, että suurin osa sosiaalisista ihmisistä ei yksinkertaisesti joudu olemaan yksin niin kauan, että ehtisivät saada kokemusta siitä, millaista pitkä epätoivottu yksinolo on. Eli ei ole mitään merkityksellisiä ihmissuhteita kuukausiin tai vuosiin. Siksi uskon, että moni uskoo viihtyvänsä hyvin yksinkin, kun se yksinolo on jotain pari tuntia päivässä tai maksimissaan viikko pari vuodessa. Todellisuudessa epäilen, että muutkin alkaisivat hajoamaan siinä missä minäkin. Ja kyse siksi sosiaalisista ihmisistä, että yksin viihtyviä ihmisiäkin on, eikä yksin olo heitä tietysti silloin hajota. Useimmilla sosiaalisilla ihmisillä on sellaiset sosiaaliset taidot, että he eivät joudu olemaan tahtomattaan pitkiä aikoja yksin, vaan sitten on minunlaisiani sosiaalisia ihmisiä, joiden sosiaaliset taidot ovat sen verran huonot, että tahtomattaan on oltava yksin vuosiakin..

Paskattaa...

Mulla ei ole ollut sellaista tilannetta, että olisin ollut täysin yksin kuukausia tai vuosia. Joten en siis tiedä, miltä tuntuisi 

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole ollut sellaista tilannetta, että olisin ollut täysin yksin kuukausia tai vuosia. Joten en siis tiedä, miltä tuntuisi 

Näin uskon suurimmalla osalla olevan. Ja huom, yksinololla en tarkoita mitään kellarissa istumista, vaan juuri niiden merkityksellisten ihmissuhteiden puutetta. Työkaverit voivat esim olla ihan jeesmukavia mutta eivät välttämättä lainkaan ole erityisen merkityksellisiä ihmisiä toinen toisilleen ja ovat täysin korvattavissa kellä tahansa sen suhteen kannalta.

Odottava. Joskus, mutta aika harvoin, tykkään yksinäni hemmotella itseäni, mutta sitten tulee taas se muiden seuraa odottava olo. Lapsiperheessä ei hirveästi ole yjsi äisiä hetkiä, mutta etätyöt teki tiukkaa (vaikka keskitynkin työhöni). Päivät kun mieskin on kotona etänä ovat helpompia, ihan siis se, että lähellä on joku vaikkei edes puhuta töitä tehdessä. Koira myös tuo paljon iloa vaikka pelkäsinkin jaksankp ulkoiluttaa monta kertaa päivässä, mutta se onkin ihan parasta koiran kanssa minusta.

Vierailija kirjoitti:

Odottava. Joskus, mutta aika harvoin, tykkään yksinäni hemmotella itseäni, mutta sitten tulee taas se muiden seuraa odottava olo. Lapsiperheessä ei hirveästi ole yjsi äisiä hetkiä, mutta etätyöt teki tiukkaa (vaikka keskitynkin työhöni). Päivät kun mieskin on kotona etänä ovat helpompia, ihan siis se, että lähellä on joku vaikkei edes puhuta töitä tehdessä. Koira myös tuo paljon iloa vaikka pelkäsinkin jaksankp ulkoiluttaa monta kertaa päivässä, mutta se onkin ihan parasta koiran kanssa minusta.

Hyvä kuulla. Koen, että tämä "odottava" on siellä terveemmässä päässä samaa jatkumoa, jonka toisessa päässä olen minä kauhun ja hajoamisen tunteineni. Yksinäisyyshän on rangaistus- ja kidutuskeino ihan syystä..tuo odottava tunne varmaan perustuu siihen, että olo on siis pohjimmiltaan jotenkin ahdistunut yksin, ja silloin odottaa, että saisi seuraa ja ahdistus loppuisi. Elikkä voisi kai sanoa, että on ihan normaalia seota, jos tahtomattaan joutuu olemaan pitkään yksin, siksihän yksinäisyys onkin myös monilla suurimpia pelonaiheita. Ja syystä, voin sanoa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole ollut sellaista tilannetta, että olisin ollut täysin yksin kuukausia tai vuosia. Joten en siis tiedä, miltä tuntuisi 

Näin uskon suurimmalla osalla olevan. Ja huom, yksinololla en tarkoita mitään kellarissa istumista, vaan juuri niiden merkityksellisten ihmissuhteiden puutetta. Työkaverit voivat esim olla ihan jeesmukavia mutta eivät välttämättä lainkaan ole erityisen merkityksellisiä ihmisiä toinen toisilleen ja ovat täysin korvattavissa kellä tahansa sen suhteen kannalta.

Pekkään seuranpuutteeseen mulle riittää ihan vain se, että menen juomaan paikalliseen kuppilaan yhden oluen. Olen asunut alueella niin pitkään, että aina siellä on jotain tuttuja. Mutta he eivät tietenkään ole tarkoittamiasi merkityksellisiä ihmisiä. Näitä merkityksellisiä mulle on iäkkäät vanhempani, siskoni, omat lapseni puolisoineen, siskoni lapset perheineen sekä pari hyvää ystävää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole ollut sellaista tilannetta, että olisin ollut täysin yksin kuukausia tai vuosia. Joten en siis tiedä, miltä tuntuisi 

Näin uskon suurimmalla osalla olevan. Ja huom, yksinololla en tarkoita mitään kellarissa istumista, vaan juuri niiden merkityksellisten ihmissuhteiden puutetta. Työkaverit voivat esim olla ihan jeesmukavia mutta eivät välttämättä lainkaan ole erityisen merkityksellisiä ihmisiä toinen toisilleen ja ovat täysin korvattavissa kellä tahansa sen suhteen kannalta.

Pekkään seuranpuutteeseen mulle riittää ihan vain se, että menen juomaan paikalliseen kuppilaan yhden oluen. Olen asunut alueella niin pitkään, että aina siellä on jotain tuttuja. Mutta he eivät tietenkään ole tarkoittamiasi merkityksellisiä ihmisiä. Näitä merkityksellisiä mulle on iäkkäät vanhempani, siskoni, omat lapseni puolisoineen, siskoni lapset perheineen sekä pari hyvää ystävää. 

Joo, pelkkään seuranpuutteeseen riittää tuollainenkin. Toisenlaiseen yksinoloon taas minusta Tuntuu usein pahemmalta olla merkityksettömien ihmisten keskellä (en siis sano että he ovat ihmisinä merkityksettömiä, vaan että meillä ei ole sitä keskinäistä suhdetta..) kuin kunnolla yksin. Minkä vuoksi moni ehkä mieluummin sitten vetäytyykin kokonaan sosiaalisesta maailmasta, kun sinne ei pääse mukaan siten, että se tuntuisi miltään, eli ei ole kohtaamisia sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntuisivat miltään kummastakaan.

Minä taas olen asteikon toisessa päässä hyvin pitkälti. Nautin yksinolosta ja jos joutuu olemaan monta päivää putkeen muiden seurassa, alkaa pikkuhiljaa väsyttää henkisesti. En koe juurikaan kaipaavani ihmisten seuraa, voi mennä viikkokausia etten ole yhteydessä keneenkään.

Kumpikaan ääripää ei varmaankaan ole ihan tervettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole ollut sellaista tilannetta, että olisin ollut täysin yksin kuukausia tai vuosia. Joten en siis tiedä, miltä tuntuisi 

Näin uskon suurimmalla osalla olevan. Ja huom, yksinololla en tarkoita mitään kellarissa istumista, vaan juuri niiden merkityksellisten ihmissuhteiden puutetta. Työkaverit voivat esim olla ihan jeesmukavia mutta eivät välttämättä lainkaan ole erityisen merkityksellisiä ihmisiä toinen toisilleen ja ovat täysin korvattavissa kellä tahansa sen suhteen kannalta.

Pekkään seuranpuutteeseen mulle riittää ihan vain se, että menen juomaan paikalliseen kuppilaan yhden oluen. Olen asunut alueella niin pitkään, että aina siellä on jotain tuttuja. Mutta he eivät tietenkään ole tarkoittamiasi merkityksellisiä ihmisiä. Näitä merkityksellisiä mulle on iäkkäät vanhempani, siskoni, omat lapseni puolisoineen, siskoni lapset perheineen sekä pari hyvää ystävää. 

Joo, pelkkään seuranpuutteeseen riittää tuollainenkin. Toisenlaiseen yksinoloon taas minusta Tuntuu usein pahemmalta olla merkityksettömien ihmisten keskellä (en siis sano että he ovat ihmisinä merkityksettömiä, vaan että meillä ei ole sitä keskinäistä suhdetta..) kuin kunnolla yksin. Minkä vuoksi moni ehkä mieluummin sitten vetäytyykin kokonaan sosiaalisesta maailmasta, kun sinne ei pääse mukaan siten, että se tuntuisi miltään, eli ei ole kohtaamisia sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntuisivat miltään kummastakaan.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mun ei tarvitse olla kuin muutama päivä päivittämättä somea ja jo tulee vähintään tyttäreltäni viestiä, että onko kaikki ok. Joten tarkoittamasi kaltainen yksin oleminen edellyttäisi mulla autiolle saarelle joutumista ilman kännykkää ja nettiyhteyksiä. Ekat kaksi viikkoa varmaan menisi ihmetellessä saarta ja etsiessä jotain syötäväksi kelpaavaa, mutta todennäköisesti sen jälkeen alkaisi jo tuntua yksinäiseltä ja varmaan turvattomaltakin. Paitsi jos tietäisi, että saarella oleminen päättyy tiettynä päivänä, esim kuukauden päästä. 

Välillä viihdyn yksikseni ja elämä tuntuu merkitykselliseltä ja juurikin tuollaiselta "odottavalta". Sitten välillä taas olen surullinen ettei kukaan kaipaa eikä ole mitään omaa "porukkaa", sellainen irrallisuuden tunne vahvasti läsnä. Olen huono tutustumaan ihmisiin mutta kuitenkin sitten sosiaalinen tuttujen kanssa, joten on tämä hankalaa.

Yksi päivä kävin mökkipaikkakunnan huoltoasemalla kahvilla ja seurailin siinä eläkeläismiehiä, jotka rupattelivat pöydissään. Vaikutti sille että siihen sai istuutua kuka vain, ei tarvinnut lähempää tuntemista ja siitä jutustelu alkoi. Välillä joku poistui pöydästä ja kohta tyhjälle paikalle lompsi seuraava ovesta tullut. Oli mukava seurailla tuota seurustelua, samalla tulin kuitenkin hyvin surulliseksi ettei naisilla ole samanlaista seurallisuutta, kait. Tai sitten se tapahtuu jossain "piilossa".