Määräaikaiset työsuhteet

Olen koko aikuiselämäni koettanut tavoitella toistaiseksi voimassaolevaa työsuhdetta. Yhden kerran sellaista tarjottiin, mutta nuorena halusin vielä opiskella. Sen jälkeen vain määräaikaisuuksia. Ja sekös harmittaa.

Määräaikaisena työskentely tarkoittaa usein käytännössä kokonaisvaltaista epävarmuutta. Lapsetkin jäi tekemättä osin tästä syystä. Olet irtolainen, aina "muuttovalmis" uusien mahdollisuuksien kyttääjä. Muutama pidempi jakso työttömyyttä johti suoranaiseen maanpäälliseen helvettiin. Jatkuvaa työpaikkojen hakua ja itsensä arvostelulle alttiiksi laittamista. Turpaan tuli oikealta ja vasemmalta. Uupumus oli kai oikea määritelmä tuolle ajanjaksolle. Tunne siitä, että koetat kaikkesi parantaaksesi mahdollisuuksiasi, eikä mikään asia loksahda kohdilleen. Ei voida puhua minkäänlaisesta elämänhallinnan tunteesta.

Nyt, työelämään kyynistyneenä, pitäisi kai olla kovin kiitollinen nykyisestä määräaikaisuudesta. Ei vaan enää osaa. Kun määräaikaisuus on taas päättymässä alkaa sama helvetti uudestaan. Tällä kertaa ajattelin lopettaa työnhaun kokonaan. Aikani haen etuudet ja häivyn pois työmarkkinoilta.

Onneksi olen säästänyt vuosien varrella mukavan pesämunan, jonka turvin pärjään.

Nuoria vaan käy sääliksi nollatuntisopimukset ja yhä kasvavat vaatimukset paikallisesta sopimisesta. Noissa töissä ette ikinä säästä penniäkään ja vanhuutenne tulee olemaan köyhä. Ottakaa rikas kumppani, niin saatte edes jotakin pesämunaa huonoihin päiviin. Jättäkää myös lainat minimiin.

Vanhanaikaista ajattelua ja toimintaa? Joskus se kannattaa...