Miksei lastensuojelussa tai perheneuvolassa edes yritetä tunnistaa valehtelua?

Sosiaaliviranomaisilta itseltään ei tätä voi suoraan kysyä tai voi, mutta kysymyksellä saa heidät takajaloilleen ja itsensä huonoon valoon.

Eiköhän jokainen ole vähintään seurannut sivusta jo pienenä koulussa dynamiikkaa, jossa kiusaaja/vallankäyttäjä on ihan 'niskan päällä', uhri ei saa apua eikä koko asetelmaa edes tunnisteta. Jos kuitenkin tilannetta päästään selvittämään, tuskin kiusaaja mitään myöntää ja saattaapa kääntyä niinkin, että uhri syyllistetään joko valehtelijaksi tai muuten vaan yliherkäksi nössöksi. Ei pysty Suomessa elämään ilman pelkoa, jos on syystä tai toisesta joutunut patologisen kiusaajan kohteeksi oli kiusaaja sitten lapsi, nuori tai aikuinen. Jotenkin järjestelmä asettuu tekijän puolelle.

Vilja Eerikan tapauksessa isä ja äitipuoli valehtelivat asumisestaan, äitipuolen nimen ja syntyperän ja nelosraskauden ja varmasti paljon muutakin. Sen jälkeen viranomaisissa pitää tehdä ryhtiliike ja parantaa prosesseja. Kuitenkin sosiaalilaki taitaa velvoittaa siihen, että asiakkaan kertomaa pidetään lähtökohtaisesti totena. Toisaalta lapsen oikeudet ja esimerkiksi Istanbulin sopimus korostavat lapsen suojelemisen ensisijaisuutta ihan kaikessa.

Jos lapsi on ahdistunut, on huolissaan ja pelkää, mutta jos vanhempi keksii luotettavanoloiset selitykset, ei kukaan reagoi mihinkään vielä tänäkään päivänä. Papereihin kirjoitetaan, että kertomukset ovat ihan erilaiset. Vanhempi kertoo, että lapsi höpöttelee/ on valehtelutaipumusta/ on manipuloitu ja että kaikki on hyvin. Lapsesta ei herää huolta.

Miten tämä voi olla mahdollista? Millä perusteella tehdään päätökset siitä ketä uskotaan? Miksi lähtökohtaisesti taitavasti puhuva aikuinen puhuu totta, mutta hauras, varovainen ja pelkäävä lapsi valehtelee? Mitä tekee ahdistuneelle, alistamista ja vallankäyttöä lähisuhteessa kokevalle lapselle se, kun uskaltaa puhua, mutta tulee mitätöidyksi myös 'auttamistahoissa'?