Lapsena väkivaltaa kokeneet ja vastuuseen joutuneet

Vaikeaa päästää ihmisiä lähelle. Vaikeaa pyytää tai ottaa apua vastaan. Impulssikontrolli on käytännössä olematon. Päihteiden käyttöä ja todellisuuspakoisuutta. Välttelen konfliktia ja otan syyt niskoilleni välttääkseni riidan. Muiden tarpeet ovat omiani tärkeämpiä. Kiitos vaan lapsuus.

Joo, olen näennäisesti menestynyt (skateeminen, hyvä ura jne) mutta narsistin hakkaamana lapsena monella lailla silti vaurioitunut. En ole saanut terapiaa kun olen liian reipas.

Reippaus on liiallista. Apua en osaa pyytää ( ne harvat kerrat kun joskus hädässä pyysin, torjuttiin, josta vielä enemmän opin että apua ei saa koskaan). On aina jaksettava itse. Sairaanakin. Autan muita ja muiden tarpeet on omiani tärkeämpiä. Tätähän tämä.

Narsistin lapsi. Miten sen nyt sanoisi, tietty epäluulo ja luottamuksen puute tuollisesta jää muita ihmisiä kohtaan.

Silkkaa paskaa ja kärsimystä. Päivästä päivään.

Pärjäilen ihan kohtalaisesti, mutta kyllä vaan se kaikki vaikuttaa yhä... Kolme vuotta psykoterapiaa takana, auttoi kyllä, mutta on ehkä jatkettava myöhemmin. Eniten oireilen parisuhteessa ollessani, mikä on toki tavallista - harmittaa tosi paljon, en haluaisi olla mitenkään perseestä just sille ihmiselle kenestä eniten välitän, mutta se turvallisuus ja lähisuhteen luonne tuo heti esiin sen kaiken venkoilun...

Vaikeaa pyytää apua ja ottaa sitä vastaan, olen helposti ylikiltti miellyttäjä ja unohdan omat tarpeeni mutta toisinaan vedän yhtäkkiä rajojani siihen malliin raivokkaasti että menee aivan täysin yli, valehtelen ja peittelen aivan typeriä asioita siinä pelossa ettei puolisoni rakastaisi minua enää (esim epäterveellisesti syömiset, kaverien tapaaminen), olen epäluuloinen ihmisten tarkoitusperistä, välttelen konflikteja, menen riitatilanteissa herkästi joko paniikkiin tai muutun täysin kylmäpäiseksi ja tunteettomaksi asiaa selvitellessäni, minun on vaikeaa olla erossa kumppanistani ja mietin jatkuvasti että mitähän se siellä tekee, kyttään puolisoni eleitä ja äänenpainoja toisinaan hyvinkin neuroottisesti... Huono itsetunto. Listaa voisi kovasti jatkaa.

Aikaisemmissa suhteissani olen ollut kovasti enemmän "sekaisin" kuin nykyisin. Nykyisessä suhteessani oireilen ennemminkin vetäytymällä ja miellyttämällä, ensimmäisessä suhteessani puolestani pyrin ottamaan välillä itse sen rankaisevan, mitätöivän ja ilkeän narsisti-isän roolin. Olin seurustelukumppaniani kohtaan välillä aivan hirveän ilkeä. Silloin menin terapiaan. Toinen suhteeni sujui jo paljon paremmin, silloin tosin harrastin vielä monenlaisia tempauksia huomiota sairaalloisesti halutessani: saatoin esim kesken riidan alkaa tehdä lähtöä asunnosta, haluten että minua estetään. Halusin niin kovasti tuntea itseni rakastetuksi. Toivoin, että minua oikein rukoltaisiin jäämään. Myrkyllistä, epätervettä ja surullista. Olen pyytänyt eksiltäni anteeksi monet kerrat. Nykyistä kumppania kohtaan en ole koskaan käyttäytynyt mielestäni mitenkään... "epänormaalin" ikävästi ja pääasiassa kärsin yksin "oireeni" ihan vain tunnetasolla - tulee joku epämiellyttävä tunne ja sitten käsittelen sen itse mielessäni terapeutin aikaisempien ohjeiden mukaan ja se menee ohi ilman että puolisoni tarvitsee tietää liiemmin mitään asiasta. Joskus jos tilanne on oikein paha, totean ääneen, että nyt tuli kyllä tämmöinen olo. Yleensä viimeistään silloin helpottaa ja pääsee toteamaan jotenkin paremmin sen, kuinka sillä tunteella ei oikeasti ollutkaan mitään todellisuuspohjaa.

Pitkä ja kivinen tie on ollut ja on yhä. Tuskin tästä koskaan täysin pääsee. Odotan innolla kuitenkin tulevaa parisuhdeterapiaa ja oman yksilöterapiani jatkoa. Meillä ei pariskuntana ole mitään suurempia ongelmia, mutta taustojeni takia aiomme aloittaa pariterapian. Ei se varmasti hukkaankaan mene. :)

Tsemppiä teille kaikille! <3

Niin ja lisäänpä vielä! Kirjoitin siis tuon viidennen viestin.

Tuosta ihmisten lähelle päästämisestä: on vaikeaa, mutta samalla myös deittaillessani olen jakanut itsestäni joskus aivan estottomasti hirveän nopeasti vaikka mitä, tuntenut (tai luullut tuntevani) hirveän paljon hirveän pian ja selkeästi säikäyttänyt treffikumppaneitani... Minulla on ollut eritoten aikaisemmin hirveä tarve takertua ihmisiin nopeasti ja heti kun tuntuu joltain, olen halunnut sitoa ihmiset kiinni itseeni tavalla tai toisella. Toisaalta olen toiminut usein myös hyvin ristiriitaisestikin - sen lisäksi, että olen halunnut varmistaa että tämä ihminen nyt oikeasti on ja pysyy, olen samalla hirveästi myös pelännyt niitä omia lämpimiä tunteitani. Onhan siinä heti enemmän pelissä, enemmän mahdollisuuksia tulla satutetuksi. Huh, nyt kun miettii niin romanttisten suhteiden alkuajat ovat olleet kyllä aina ihan hirveää vuoristorataa... Alkoipa masentaa näiden juttujen miettiminen ja pyörittely. On sitä kyllä aika kipeä.

Minä olen haaveillut lapsesta saakka kuolemasta, ollut varmaan aina jollain tasolla masentunut, ulkopuolinen, omiin maailmoihin pakeneva jne.

En ole ollut ikinä parisuhteessa joten siitä en osaa sanoa.

Yhteiskuntaan vaikea sopeutua, olen helposti jotenkin ihan omassa kuplassani.

Jossain vaiheessa dissosioin ja saatoin esim. alkaa pelkäämään kaveria ja puhua lapsiäänellä, mutta se vaihe meni ohi.

Olen vasta hiljattain alkanut miettimään, että kuinkahan paljon lapsuudessa koettu väkivalta ja laiminlyönnit on oikeasti vaikuttaneet siihen, että elämäni on ollut niin vaikeaa ja masentunutta?

Mulla oli näennäisesti ihan hyvä lapsuudenperhe, ei ollut puutetta mistään, tehtiin kivoja juttuja ja kanssani keskusteltiin paljon, mutta sitten toisaalta piti aina pelätä, että isä hermostuu jostain ja heittelee pitkin seiniä. Minulla oli esimerkiksi kaljuja länttejä päässä, koska oli revitty niin paljon ja lujaa hiuksista.

Pahimmillaan sain vasarasta päähän, eli väkivalta oli aika rajua.

Arvaamattoman ilmapiirin ja väkivallan lisäksi huolehdin pikkusisaruksista, olin äidin kaveri (äiti vuodatti mulle kaikki) ja vastuussa siitä, ettei äiti väsy.

Isä siis vannotti minulle, että minun täytyy pitää huoli ettei äiti väsy meihin lapsiin tai muuten isän pitää lopettaa työt ja menemme vararikkoon.

Omasta globaalisti katsottuna hyvästä asemasta syyllistettiin, minkä myötä koin hirveää maailmantuskaa jo 10-vuotiaana.

Toisaalta se antoi tietysti perspektiiviä kun tiesi, että toisaalla on lapsia joilla ei ole edes ruokaa, joutuvat sotilaaksi, tyttöjä joita ympärileikataan vanhoilla partaveitsillä niin että kipu sumentaa tajunnan jne.

Mutta ehkä lapsen ei tarvitse tietää kaikkea tuota ainakaan kovin yksityiskohtaisesti.

Tai ainakin vanhempien pitäisi osata tukea sitten lasta, jos lapsi saa tietää kaikkea tuollaista tosi brutaalia oikein graafisin kuvauksin.

Tunnistan noi kaikki piirteet, on ollut todellinen työmaa huomata miten normaali elämä ylipäätään toimii, pitkään annoin suhteissa kohdella itseäni huonosti, koska minulla ei todellakaan ollut mitään käsitystä siitä mitä rakkaus on. Impulsiivinen käytös on myös tosi vaikeasti työstetyävissä ja vieläkin lapsille räjähdän välillä aivan liian herkästi, kuitenkin vaan sanallisesti, en käytä fyysistä väkivaltaa, vaikka omassa lapsuudessa kasvatus on siihen pohjautunut.

Joo kyllä tuollainen jäljet jättää. Mulla raskainta on se että ne vanhemmat jatkaa kaltoinkohtelua. Siis ovat edelleen samanlaisia, uhkailevat, kiristävät, solvaavat, haukkuvat ja on ollut useita väkivallantekoja. Siis aikuisia lapsia kohtaan.

Välillä välit on ollut katkolla, sitten ne aina luikertelee takas, ja hetken menee hyvin ja taas räjähtää.

Olisi helpompi toipua ilman että samaa lapsuuden paskaa työnnetään reppuun lisää ja lisää. Väkivalta ja kaltoinkohtelu ei jäänyt sinne lapsuuteen.

Väkivaltainen isä 77v on edelleen iso, vahva ja hyväkuntoinen ja retuuttaa ja riepottelee meitä lapsiaan (naisia) helposti.