Millä saisin voimia elää?

Ann Heberleiniä siteeraten; en halua kuolla, en vain jaksa elää. Tämä kaamosko se on, yhdistettynä tämän ruttopandemian kanssa? Kaikki on pintapuolisesti niin hyvin - minun ei tarvitse käydä töissä, rahallisesti pärjätään, on oma ihana koti ja ihana perhe ja suloinen koira, joka rakastaa minua. Perhekin ihan varmasti rakastaa.
Silti tänäaamunakin ensimmäinen ajatus herätessä oli "en jaksa". Olen fyysisesti ja henkisesti väsyksissä aamusta alkaen, hyvän yöunenkin jälkeen. Oletettavasti hyvän. Ei ole uniapneaa, masennukseen on lääkitys ja vaihdevuosioireisiin hormoonit. Ulkoilen päivittäin (koska koira tarvitsee lenkittää) mutta syömisen laita toki on vähän niin ja näin, kun ei jaksa edes miettiä ruokavalion koostumusta. Kunhan nyt perhe saa sen ateriansa.

Ajattelen joka päivä, että voisin hyvin nyt kuolla. En aktiivisesti edistä asiaa, mutta jos niin kävisi, niin en harmittelisi. Vaikka kukapa sitä poismenonsa jälkeen enää mitään harmittelisi.

Pelkään vain olevani rasite ja riippa läheisilleni, en uskalla edes puhua tästä kenellekään. En jaksa hakea keskusteluapua, kun tiedän että kaikki paikat on tukossa ruttopandemia-angstaajien takia. Yritän pärjätä päivän kerrallaan. Jospa se tästä, kun kevät tulee.