Hei palstapsykologit, neuvokaa mua! En osaa käsitellä asioita jotaka aiheuttaa pahaa mieltä.

Sinun pitää vetää rajat mihin saakka voi loukkauksista tulla.

On tietysti oma juttunsa, jos elämänyilanteessasi on tällä hetkellä sellaisia tekijöitä jotka tuottavat pahoinvointia. Ne eivät muutu vaikuttamalla omaan ajatteluun vaan tilanteen pitää muuttua ensin.

Mutta mitä tulee ajatusten ja tunteiden kohtaamiseen niin suosittelen tutustumaan hyväksymis- ja omistautumisterapiaan ja sen menetelmiin. Esim. Pietiläisen kirja 'Joustava mieli' on hyvä alku.

Täältä keittiöpuolen psykologi vastailee, että suurin osa meistä on ankara ja kova itseään kohtaan. Olemme aina komentamassa tekemään kaikki paremmin ja kestämään vaikka mitä. Yhtään myönteistä ja ystävällistä sanaa emme osaa itsellemme sanoa, joten sisulla vaan kestämään pahimmatkin loukkaukset. Ollaan luusereita ja nössöjä, kun ei toisen käytöstä mukamas yhtään kestä.

Näinkö siis puhuisimme muillekin? Jos lapsellasi on paha mieli tuskin huudat hänelle, että nyt pää pystyyn ja lopeta tuo vollottaminen. Että olet kyllä kurja lapsi, kun et kestä koulukaverin kiusaamista. PÄinvastoin lohdutat häntä. Mikset tee sitä myös itsellesi?

TUnne on se, joka vaikuttaa meissä todella paljon olipa syy pahoittaa mielensä mistä tahansa. Se tunne on tosi ja se pitää elää läpi. Usein kyse on myös ensireaktiosta, joka on luonnollista, ja kun saamme aikaa ajatella ymmärrämme tilanteen paremmin myös toisenkin osapuolen suhteen,. Jos siis koet, että toinen loukkaa silloin se loukkaa. Voit reagoida siihen ääneen, käytökselläsi, siis monella tapaa, mutta siihen on lupa.Anna se lupa itsellesi. Ja kun olet kokemaasi käsitellyt älä käännä sitä osoitukseksi heikkoudestasi, vaan siitä miten tarvitset ajatuksiasi ja miten suhtautua. Siitä voi sitten toisen kanssa puhua ja käydä läpi.

Mitä enemmän annat itsellesi luvan pahoittaa mielesi, ymmärrät itseäsi, sen enemmän osaat toimia tilanteissa. Se pieni lapsi, joka on yhä sinussa  hätääntyneenä ja epävarma, kaipaa sinun aikuisen minäsi apua , lohtua ja neuvoja. Älä ole hänelle julma ja kova.

Olitpa vanhempana millainen tahansa älä unohda, miten fiksuja ja teräviä lapset myös osaavat olla. Olet varmasti hyvä äiti. Tuli sellainen olo aloitustasi lukiessani.

 

Vierailija kirjoitti:

Täältä keittiöpuolen psykologi vastailee, että suurin osa meistä on ankara ja kova itseään kohtaan. Olemme aina komentamassa tekemään kaikki paremmin ja kestämään vaikka mitä. Yhtään myönteistä ja ystävällistä sanaa emme osaa itsellemme sanoa, joten sisulla vaan kestämään pahimmatkin loukkaukset. Ollaan luusereita ja nössöjä, kun ei toisen käytöstä mukamas yhtään kestä.

Näinkö siis puhuisimme muillekin? Jos lapsellasi on paha mieli tuskin huudat hänelle, että nyt pää pystyyn ja lopeta tuo vollottaminen. Että olet kyllä kurja lapsi, kun et kestä koulukaverin kiusaamista. PÄinvastoin lohdutat häntä. Mikset tee sitä myös itsellesi?

TUnne on se, joka vaikuttaa meissä todella paljon olipa syy pahoittaa mielensä mistä tahansa. Se tunne on tosi ja se pitää elää läpi. Usein kyse on myös ensireaktiosta, joka on luonnollista, ja kun saamme aikaa ajatella ymmärrämme tilanteen paremmin myös toisenkin osapuolen suhteen,. Jos siis koet, että toinen loukkaa silloin se loukkaa. Voit reagoida siihen ääneen, käytökselläsi, siis monella tapaa, mutta siihen on lupa.Anna se lupa itsellesi. Ja kun olet kokemaasi käsitellyt älä käännä sitä osoitukseksi heikkoudestasi, vaan siitä miten tarvitset ajatuksiasi ja miten suhtautua. Siitä voi sitten toisen kanssa puhua ja käydä läpi.

Mitä enemmän annat itsellesi luvan pahoittaa mielesi, ymmärrät itseäsi, sen enemmän osaat toimia tilanteissa. Se pieni lapsi, joka on yhä sinussa  hätääntyneenä ja epävarma, kaipaa sinun aikuisen minäsi apua , lohtua ja neuvoja. Älä ole hänelle julma ja kova.

Olitpa vanhempana millainen tahansa älä unohda, miten fiksuja ja teräviä lapset myös osaavat olla. Olet varmasti hyvä äiti. Tuli sellainen olo aloitustasi lukiessani.

 

Sori, piti kirjoittaa olet varmasti hyvä vanhempana. Voithan olla joko äiti tai isä.

Terapia voisi auttaa. Ja kuten ylläkin sanottiin rakastava ystävällisyys ja kaunis puhe itseään kohtaan. Kannattaa tehdä konkreettisia harjoituksia (joita löytyy internetistä ja kirjoista) jotta omat rajat alkavat piirtyä pikkuhiljaa ja järjestelmällisesti. Tunnelukkoihin kannattaa varmaan perehtyä myös jotta pystyisi pikkuhiljaa avaamaan itselleen miksi menee aina samaan jumiin ja ajatuskehään.

Ja ennenkaikkea ne omat rajat. Niin kauan kun et tunnista omia rajoja kaikenlaiset typerykset sooloilee omassa tilassasi miten sattuu koska portti on sepposen selällään. Kun alat tunnistaa omia rajoja ensin saattaa tulla todella ikäviäkin konflikteja kun häädät asiattomia pois omasta tilastasi koska ovat tottuneet olemaan miten sattuu. Mutta joku kaunis päivä huomaat että oletkin oppinut sanomaan kohteliaasti kiitos ei ja tulee ensimmäinen ihminen joka sen kuulee ja kuuntelee.

Kaikenlainen rentoutuminen, parasympaattisen hermoston herättely yms kannattaa myös jotta jatkossa ei menisi heti tappele tai pakene liskoaivomoodi päälle kun jotain ikävää tapahtuu.

Terapiat sotkee loputkin . Antaa anteeksi ja jatkaa elämää . Syntisessä maailmassa on vaan syntisiä joten kerro lapsillesi se että täällä kaikki tekee syntiä . Pitää vaan elää oma elämä ja jos voi suojella itseään . Kuoleman jälkeen on taivas jos on usko Jeesukseen . Sekin tuo toivoa j rauhaa joten hyvää joulua Jeesukseen uskoville sekä toivon terveyttä kaikille myös keuhkoihin . Amen. ( On ihan ciöovid rukous YouTube Because Jesus lives I can face tomorrow prayers covid -19 brazil . Brasilian covid rukousta . On myös ylistystä YouTube My redeemer lives Nicole c.mullen . Nää on lähinnä helluntailaisia .

Tämä vastaus menee ehkä vähän ohi aiheesta, mutta kirjoitanpa sen silti.

Kun mulle tulee mieleen joku ahdistava muisto, niin käsittelen sen niin, että vatvon ja vellon siinä. Siis en yritäkään painaa sitä pois mielestäni, vaan päinvastoin oikein kieriskelen siinä, yritän muistaa jokaisen yksityiskohdan, tunnen kaikki ne tunteet, joita tilanne synnytti. Käyn tilannetta läpi kaikkien osapuolten näkökulmasta, eli kuvittelen itseni myös niiden toisten asemaan.

Sitten kun tätä on tehnyt riittävästi (mulla menee joskus useampi päivä), niin muisto muuttuu jotenkin huomattavasti vähemmän kipeäksi. Pystyn hyväksymään sen mitä tapahtui. Ymmärrän paremmin sekä oman että muiden roolin siinä. Tapaus siirtyy mielessäni neutraalien muistojen kansioon, eikä tavallisesti enää häiritse, ahdista tai hävetä.

Tuo toimii ainakin joidenkin asioiden kanssa. Ei nyt ehkä kannata alkaa ainakaan yksin vatvomaan jotain todella vakavaa juttua, vaikkapa r4isk4usta, mutta sellaiset lievemmät jutut olen käsitellyt noin.

Miten vanhempasi reagoivat, kun lapsena pahoitit mielesi? Sanottiinko sinulle, että sinulla ei ole mitään syytä olla vihainen/surullinen/pettynyt tms? Pilkattiinko sinua tunteista ja niiden ilmaisemisesta? Suututtiinko sinulle, jos osoitit tunteita? Juteltiinko tunteista ylipäänsä? Jouduitko häpeämään tunteitasi?

Tunteiden sanoittamiselle on turha naureskella (täälläkin on ollut sitä paljon). Harjoittele lastesi kanssa. Sano, että olet varmaan pettynyt. Kysy, harmittaako tai pelottaako? Muistuta, että on luonnollista jännittää tai loukkaantua. Lapsen tunne pitää huomata ja nimetä ja hyväksyä. Kaikkia tekoja ei tietenkään hyväksytä (esimerkiksi suutuspäissään lyöminen), mutta tunne pitää aina hyväksyä. Siitä voi jutella. Miksi olet vihainen? Miltä vihaisuus tuntuu? Mikä auttaa rauhoittumaan?

Samalla voit ehkä opetella sallimaan tunteet itsellesikin ja puhumaan itsellesi ystävällisemmin.