Toisen oman tilan tarve

En tiedä mitä tehdä. Koen sekavia tunteita ja mietin, että kannattaako jatkaa. Olen nyt tapaillut 2kk ajan saman ikäistä miestä (yli 25, mutta alle 30). Olen ihastunut mieheen ja hänessä on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta mulle suurta surua ja suorastaan tuskaa on välillä aiheuttanut hänen tarve olla yksin ja harrastaa omia juttunsa (pelit, musiikki). Välillä olen hyvin tasapainossa asian kanssa, mutta toisinaan se herättää suuria turvattomuuden ja epävarmuuden tunteita. Pelkään olevani liian takertuvainen, joten olen oppinut kunnioittamaan sitä hänen tilaansa ja siksi esimerkiksi en ehdottele näkemistä nykyään kuin sen 2 kertaa viikossa. Mies kyllä haluaa nähdä ja viettää aikaa, mutta juuri vain tuon tietyn verran. Yhdessäolo sujuu hyvin, meillä on paljon läheisyyttä ja hellyydenosoituksia. Viestitellään kyllä joka päivä, mutta joskus se voi olla sellaista, että on ollut päiviä, kun on ollut 8-9h radiohiljaisuuksia. Hän ei siis vain ole avannut mun viestejä. Selvennykseksi, hän ei ole töissä ja koulu alkoi nyt, tämän 2kk aikana hän on siis vain ollut kotona. Oon kyllä suhteen alussa kysynyt, että mitä tapahtui kun ensimmäisen kerran tapahtui tuollainen muutos kommunikaatiossa ja tuli pitkä viestihiljaisuus, nykyään tiedän jo, että se on sitä, että hän vain haluaa olla rauhassa enkä ala piinaamaan häntä siitä. En ole missään vaiheessa syyllistänyt häntä, haastanut riitaa, olen lähestynyt häntä aina rauhallisesti jos on ollut joku vaikea asia, josta olen halunnut puhua.

Välillä vaan tuntuu tosi pahalta. Ei meijän tarvitsi yhdessä olla 24/7, kyllä mäkin tulisin hulluksi jos toinen ripustautuisi, mutta nyt kuitenkin olo on koko ajan vähän turvaton. Oon koittanu itsessäni sitä työstää ja ajattelen koko ajan, että mussa on vika ja mun täytyy korjata tämä mun turvattomuuden tunne. Olen hänelle kyllä puhunut tästä ja hän tuntuu ymmärtävän ja on pahoillaan jos mulla on paha mieli, mutta seuraavassa lauseessa muistuttaa taas, että hän vain haluaa olla paljon yksin, mutta välittää musta kuitenkin. En halua olla vaikea, vaativa tai kontrolloiva, mutta samaan aikaan tuntuu, että sopeudun koko ajan johonkin sellaiseen, joka ei kuitenkaan tyydytä mua. Mulla on taipumusta ylikiltteyteen, alistumiseen ja mun on vaikea asettaa rajoja.

Tuntuu, että mitä tahansa teen, niin teen kaiken väärin. Haluan antaa hänelle sen ajan ja tilan, minkä hän haluaa, koska tuntuu vielä pahemmalta pyytää jotain sellaista, mitä mies ei ole itse antamassa eli aikaansa. Pitäisikö vain luovuttaa? Vai onko 2kk vielä liian lyhyt aika sanomaan juuta tai jaata? Onko teillä ollut samanlaisia kokemuksia? Suhteen alussa jo pian huomannut, että toinen haluaa olla paljon yksin? Oletteko jääneet suhteeseen ja saaneet ratkaistua asian? Vai todenneet, että homma ei toimi?