Muita jotka ei pysty hillitsemään itseään suuttuessaan lapselle?

huvittava tapa, kun oon oikein hermostunu enkä tiedä mitä enää teen niin levittelen käsiä ja "murisen" tai siis lähinnä aarrgghh ja meidän pikkuinen tätä usein nauraen sitten matkiikin, ilmeisesti on sen mielestä niin hauskaa ja yleensä tilanne laukeaakin siihen.

Mutta kyllä mä hermostun eli korotan silloin äänen ja "hoputan" huoneeseen jäähylle eli koskematta, mutta et nyt vauhdilla sinne huoneeseen ja olitpa tuhma tyyliin. (lyö/läpsii pienempää tai puree, en tiedä mistä ihmeestä on edes nämä taidot oppinut)

Kyllä minullakin keittää yli ja usein, mutta en kertakaikkiaan mahda sille mitään. Tiedän, että niin ei pitäisi käydä, ainakaan niin että menettää maltin totaalisesti (en silti tarkoita että pahoinpitelisi lasta) mutta minkä sille voi. Kun keittää yli, niin silloin keittää yli:)

(lyö/läpsii pienempää tai puree, en tiedä mistä ihmeestä on edes nämä taidot oppinut)

Nuo "taidot" taitavat tulla lapsilta ihan luonnostaan, ei niitä mistään varsinaisesti opita.

päinvastoin lähinnä.



Kai se on joku luonteenpiirre tai temperamenttikysymys? Mulla on saaaaaaaaaaaaaairaan pitkä pinna, mutta kun menee hermot niin lapsi saa kyllä tuta.



Jotenkin ne (omat lapset) osaavat vetää juuri oikeista naruista.

Karjun kuin leijona, hypin kuin alkuasukas ja lopuksi saarnaan kuin hurmostilassa oleva uskonnollinen johtaja paapatipaapati ja sellainen ei tule kuuuuuloooonkaan MEIDÄN perheessä, ettekö ymmärrä???!!! Ja elämä menee pilalle ja sitten sitä vasta pulassa ollaankin ja blaablaa!!!!!

Yleensa olen rauhallinen ja valilla yllattavan pitka pinna. Mutta sitten joskus kun keittaa yli, niin saatan huutaa ja kovaa, seka "kasittelen" lapsiani kovakouraisesti. En kuitenkaan pahoinpitele, vaan saatan puristaa kadesta tarkoitettua kovempaa jaahylle viedessani jne. Ja aina huono omatunto =(

Ja luonnollisesti väsyneenä ja huono tuulisena on se mun pinna lyhyempi.

7

Pyydättekö jälkikäteen lapsiltanne anteeksi käytöstänne? Muistan että meidän äiti oli kanssa huutajasorttia, mutta hän pyysi aina anteeksi kun tunsi menneensä liian pitkälle. Siis ei sitä, että hermostuu, vaan sitä että ylireagoi ja käyttäytyy huonosti. Musta se on todella tärkeää.

että lapseen ei sanalliset kehoitukset toimi joten ainoa vaihtoehto on ottaa reippaasti kädestä ja viedä arestiin. Kun olen suutustilassa silloin kun vien arestiin niin en ihmettele vaikka lapseen sattuisi...en vaan pysty olemaan rauhallisempi. ap

pyydän anteeksi saman tien. siis jos menee överiksi kilahtaminen eli en osaa pysyä tyynenä kriisitilanteessa.



koskaan en ole käsiksi käynyt, mutta muuten olen käyttäytynyt huonosti.



4:(

En varsinaisesti pyydä anteeksi sillä mielestäni lapsen tehtävä on pyytää anteeksi jos on tehnyt jotain väärin, tunteiden näyttämisessä ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Mutta joka kerta kun rauha on taas maassa, kysyn lapselta että ymmärtääkö hän miksi äiti suuttui niin kovasti ja sanon usein, että äidillä tuli siitä paha mieli.

Pyydättekö jälkikäteen lapsiltanne anteeksi käytöstänne? Muistan että meidän äiti oli kanssa huutajasorttia, mutta hän pyysi aina anteeksi kun tunsi menneensä liian pitkälle. Siis ei sitä, että hermostuu, vaan sitä että ylireagoi ja käyttäytyy huonosti. Musta se on todella tärkeää.

Teit miten tahansa väärin lasta kohtaan (satutat, huudat, syytät syytöntä, petät lupauksesi) niin muista pyytää anteeksi. Tuollaiset epäreilut tapaukset ovat jääneet itselleni mieleen pienestä lapsesta asti, ja yhdellä anteeksipyynnöllä paha mieli olisi unohtunut.

Minusta sä olet väärillä jäljillä. On aika epäreilua, jos sinä saat tehdä mitä tahansa sillä varjolla että lapsesi on ärsyttänyt sinua. Aika kiva syyllistäminen vielä tuon suuttumisen jatkeeksi, olen pahoillani lapsesi puolesta. Minusta anteeksipyytäminen on vähintään yhtä tärkeä taito kuin tunteiden näyttäminenkin, eikä lapsi sitä voi oikeasti oppia, jos ei hänelle näytetä esimerkkiä. Aikuisena olen ollut tosi iloinen kyvystäni pyytää anteeksi silloinkin, kun alkuperäinen vika ei mielestäni ole ollut minussa. Parisuhteessa se on aika tärkeää.

Kyllähän anteeksi pitää pyytää jos on siihen aihetta. Ehdottomasti! Mutta en kyllä lähtisi aiheetta pyytelemään anteeksi, siis jos tiedän että alkuperäinen vika ei ollut minussa, sen verran minulla on kuitenkin itsekunnioitusta.

Minusta sä olet väärillä jäljillä. On aika epäreilua, jos sinä saat tehdä mitä tahansa sillä varjolla että lapsesi on ärsyttänyt sinua. Aika kiva syyllistäminen vielä tuon suuttumisen jatkeeksi, olen pahoillani lapsesi puolesta. Minusta anteeksipyytäminen on vähintään yhtä tärkeä taito kuin tunteiden näyttäminenkin, eikä lapsi sitä voi oikeasti oppia, jos ei hänelle näytetä esimerkkiä. Aikuisena olen ollut tosi iloinen kyvystäni pyytää anteeksi silloinkin, kun alkuperäinen vika ei mielestäni ole ollut minussa. Parisuhteessa se on aika tärkeää.

Itsekunnioitusta löytyy kyllä multakin vaikka muille jakaa, siis paljon keskivertoa enemmän, uskallan sanoa. Siitä huolimatta minusta on kiva että asiat luistavat ja kaikilla on mahdollisimman mukavaa mahdollisimman ison osan ajasta (siis myös itselläni) ja silloin on ihan turha hakata päätään seinään vain siksi että itse tuntee olevansa oikeassa.



Lisään vielä että äiti joka kohtuuttomasti riehuu lapselleen on anteeksipyynnön velkaa, vaikka lapsi olisikin raivokohtauksen aiheuttanut. Kaikella käytöksellä on rajansa, vaikka ärsyke olisi mikä. Lastaan ei saa kohdella huonmmin kuin haluaisi itseään kohdeltavan.