Lohduttakaa vähäsen, menetin äitini vähän aikaa sitten ja iski kamala ikävä

aika tosiaan on sanonnankin mukaan armollinen. Elämäni rankin kokemus äitini poismeno on ollut. Samalla menetin äidin, hyvän ystävän ja ihanan mummin kahdelle lapselleni. Myöhemmin syntyneiden kahden nuoremman lapseni kohdalla olen valtavasti surrut sitäkin ettei he saaneet äitiäni elämäänsä (vanhimmatkin olivat kyllä todella nuoria, heilläkin jäi mummiaika pieneksi) ja ettei äitini saanut tutustua kaikkiin lapsenlapsiinsa, eikä nähdä heidän kasvavan.



Voimia sinulle ja käy eri tunteet kohdaten läpi surusi, elämä alkaa hymyillä suruverhonkin läpi. Ja muista, että äitisi tulee aina olemaan osa sinua. Kukaan ei voi viedä muistojasi, eikä äitisi " kätten jälkiä" sinussa.

Itse koin vaikeaksi, kun isöäitini kuoli, hänestä oli kovin ristiriitaisia tunteita ja koin/koen huonoa omaa tuntoa " pahoista" ajatuksistani.

Lapsiperheen arkea pyörittäessä ei vaan ole hetkiä suremiseen. Välillä itken vaikka pesukonetta täyttäessä, mutta eiköhän kohta joku huuda toisesta vessasta pyyhkimään jne. Lisäksi meillä talonrakennus kesken, joten mies aina raksalla.



Tsemppiä!

Ne kenellä on äidit, pitäkää huolta ja äitienpäivänä halatkaa minunkin puolesta..itse vien ensimmäistä kertaa haudalle äitienpäiväkukat.



ap

lähiaikoina menettänyt. Päivällä kävi kans mielessä että nyt tulee vähän erilainen äitien päivä kun kukat pitääkin viedä hautausmaalle =((. Tosiaan pitäkää hyvä huoli äideistänne jotka vielä elää, itse antaisin mitä vain että hän eläis.

Ajattelen häntä päivittäin, tietyt tilanteet tuovat myös itkun.... vieläkin.

Mutta kyllä se elämä voittaa ja jonkun ajan kuluttua pystyt muistelemaan hymyillen kaikkia ihania hetkiä äitisi kanssa. Ikävä ja kaipuu on aina, sen voin sanoa.



Voimia sinulle!