Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Elämä on äärettömän raskasta pakko-oireisen nuoren kanssa.
08.07.2020 |
Ajoittain saa järkyttäviä kohtauksia, syyttää vanhempia ja/tai itseään, jää jumiin asioihin. Mihinkään ei ole tyytväinen kuin hetken, sitten kääntää asian negatiiviseksi ja etsii kaikesta huonot puolet. Ja tosiasiassa hänellä on kaikki erittäin hyvin. On saanut ja saa tukea ja apua vanhemmilta ihan loputtoman paljon. Nyt en vaan jaksa enää, mikään ei auta. Olen ihan loppu. Onko muilla ollut vastaavaa ja miten olette kestäneet?
Kommentit (10)
Linkki oli Finfamin sivulle siis mt-tapausten läheisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itse tuollainen nuori. Onko asperger-tutkimuksia tehty? Mulla pakko-oireiden ja asioihin jumittumisen juurisyy oli se.
Kehottaisin tekemään lasun. Jos hän saisi paikan jostain laitoksesta, jossa tällaisia lapsia osattaisiin hoitaa. Mun itse olisi pitänyt elää pahimmat vuodet laitoksessa (mieluiten sairaalassa), pakko-oireisen lapsen kotona asuminen voi olla lapsen lisäski myös koko perheelle haitaksi. Minä melkein tuhosin vanhempieni avioliiton eikä mun välit heihin ole vieläkään täysin korjaantuneet näin 20 vuotta myöhemminkään.
Voimia!
Pakko-oireinen häiriö oireili minulla lievänä jo lapsena, mutta puhkesi pahimmilleen 16-vuotiaana. Pesin itseäni ja tavaroitani, en pystynyt liikkumaan mihinkään ja avasin ovenkahvatkin jaloillani. Ahdisti ja elämä muuttui synkäksi. Onneksi äiti tilasi ajan lääkäriin ja pääsin psykiatrille. Sertralin lääke oli pelastukseni. Syön ko. lääkettä vieläkin ja oireet pysyvät suht kurissa. Silti sairaus rajoittaa elämääni mm. seurustelumielessä kun en halua, että miehet koskevat minuun. Muuten joudun pesemään itseäni tuntitolkulla ja heitän jopa huonekaluja pois jos joku mies koskee niihin. Kuulostaa varmaan todella sairaalta ja tiedän sen itsekin :(
Töissä pystyn käymään, näkemään perhettä ja tapaamaan kavereita. Mutta aika sulkeutunut olen vieläkin.
N26
Vierailija kirjoitti:
Pakko-oireinen häiriö oireili minulla lievänä jo lapsena, mutta puhkesi pahimmilleen 16-vuotiaana. Pesin itseäni ja tavaroitani, en pystynyt liikkumaan mihinkään ja avasin ovenkahvatkin jaloillani. Ahdisti ja elämä muuttui synkäksi. Onneksi äiti tilasi ajan lääkäriin ja pääsin psykiatrille. Sertralin lääke oli pelastukseni. Syön ko. lääkettä vieläkin ja oireet pysyvät suht kurissa. Silti sairaus rajoittaa elämääni mm. seurustelumielessä kun en halua, että miehet koskevat minuun. Muuten joudun pesemään itseäni tuntitolkulla ja heitän jopa huonekaluja pois jos joku mies koskee niihin. Kuulostaa varmaan todella sairaalta ja tiedän sen itsekin :(
Töissä pystyn käymään, näkemään perhettä ja tapaamaan kavereita. Mutta aika sulkeutunut olen vieläkin.
N26
Tein muuten nettitestin ja sain todella korkeat pisteet Aspergerin oireyhtymästä, mutta eipä sillä virallisella diagnoosilla kai enää tässä vaiheessa ole merkitystä?
N26
Kiitos vastanneille, ihanaa kun asiallisia vastauksia. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi myös olla "pelkkä" adhd. Sitäkin pyritään hallitsemaan ylijärjestelmällisyydellä.
Minulla on rutiiniorientoitunut 18-vuotias assi sekä masennuksesta, adhd:stä ja ahdistuksesta kärsivä 20-vuotias.
Kyllähän nuo uuvuttavat välillä, eilenkin heillä oli kunnon käsikähmä, jossa riitti selvitettävää koko loppupäiväksi.
Mutta hyviäkin hetkiä on ja lapset ovat minulle rakkaita.
Tärkeää on hankkia ammattiapua. Onko lapsellasi terapiasuhdetta? Lääkitystä? Yksin ei kannata yrittää, vanhemmalla ei ole taitoa ja tietoa terapoida lasta. Eikä se sinulle kuulukaan, sinun roolisi on olla turvallinen ja tukeva vanhempi ja pitää perustarpeista - ja omasta jaksmaisestasi - huolta.
Omaistuki kannattaa myös selvittää, mielentervetskuntoutujien perheenjäsenille on vertaisryhmiä.
Huostaanottoa laitokseen en kyllä menisi kolmisen tavoin ekana ajattelemaan. Sekin meinaan tuhoaa kyllä vanhemmat ja perheen helposti henkisesti, jos mielenterveysongelmainen nuori passitetaan kotoa. Laitoksessa hän vasta huonosti voisikin, todennäköisesti päätyisi itsetuhoisiin valintoihin. Toki jos mikään MUU ei missään auta, niin tuo on se ns. viimeinen hanskat tiskiin -optio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on tällainen 18v tyttö jolla autismi ja ADHD. Nyt pakko-oireet ovat läsnä päivittäin ja moneen otteeseen. Toivomme apua vammaispalveluilta, koska hän tulee tarvitsemaan aikuisten tukea koko elämänsä ajan. Vammaispalvelujen mukaan hän ei ole vaikeavammainen. Eli ei siis riitä että kotona alkaa olemaan aika rankkaa, sitten pitää myös jaksaa vääntää viranomaisten kanssa. Välillä oikeasti ajattelen, että hän saa muuttaa omaan asuntoon ja olla sitten pärjäämättä. Voin auttaa häntä saamaan laskut maksettua ettei kadulle joudu, mutta muuten voivat miettiä viranomaistasolla miten saada asiat toimimaan. 18 vuotta olen jaksanut, vieläkö pitäisi?
Vierailija kirjoitti:
Pakko-oireinen häiriö oireili minulla lievänä jo lapsena, mutta puhkesi pahimmilleen 16-vuotiaana. Pesin itseäni ja tavaroitani, en pystynyt liikkumaan mihinkään ja avasin ovenkahvatkin jaloillani. Ahdisti ja elämä muuttui synkäksi. Onneksi äiti tilasi ajan lääkäriin ja pääsin psykiatrille. Sertralin lääke oli pelastukseni. Syön ko. lääkettä vieläkin ja oireet pysyvät suht kurissa. Silti sairaus rajoittaa elämääni mm. seurustelumielessä kun en halua, että miehet koskevat minuun. Muuten joudun pesemään itseäni tuntitolkulla ja heitän jopa huonekaluja pois jos joku mies koskee niihin. Kuulostaa varmaan todella sairaalta ja tiedän sen itsekin :(
Töissä pystyn käymään, näkemään perhettä ja tapaamaan kavereita. Mutta aika sulkeutunut olen vieläkin.
N26
Mulla raiskatuksi joutuminen laukaisi tuon. Elämä on helvettiä.
https://www.google.com/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://finfami.fi…