Onko muita joiden elämä ei ole oikein koskaan tuntunut omalta? Olen tyytynyt asioihin joita en edes halua.

Elin kolmekymppiseksi aivan muiden kuin omien odotusteni mukaisesti, alavalintaa ja miestä myöten. Sitten kaikkien kauhuksi repäisin itseni irti tutusta ja turvallisesta, irtisanoin itseni vakityöstä, lähdin opiskelemaan uutta alaa, erosin ja sitä rataa. Nyt olen ollut kymmenen vuotta onnellinen.

Istu alas, kirjoita unelmasi paperille ja ala toteuttaa sitä.

On, luulin olevani oma itseni, mutta huomaan, että kaikki asiat ovat määrittyneet puolison tai lapsuuden perheen kautta. Kukaan ei ole kulkenut rinnallani henkisesti eri asioissa vaan kaikesta saadaan aikaan väittely. Tarkoitan ihan vain vaikka sellaista, että sanon että löysin kaupasta hienon vaatteen, niin vastaantulo on että taaskos jotain riepuja ostat tai mihin nyt taas tuhlasit. Ja en enää nykysin 40-kymmpisenä edes osta kuin tosi harvoin, mutta kukaan ei ikinä kannusta ja sano että voi kun kiva vaate ja näyttääpä kivalta vaan sen sijaan aletaan aina kyseenalaistamaan AIKUISEN ihmisen oma harkintakyky ja väittely, että miksi ostetaan jotain.

Tai jos sanon, että haluan lähteä johonkin, niin muut ihmiset pistävät kapulat rattaisiin ja sanovat taas että no misi sinä nyt sinne lähdet.

Kun koko elämänpiiri on tällaista vastaanhangoittelevaa porukkaa niin alkaa siinä jo tuntua että mikään mitä tekee ei ole omaa elämää eikä oman näköistä.

Ystävätkin ovat pääosin miehen kautta ja tuntuu että kaikki ovat ihan eri tyylisiä kuin minä. Kaupassa on pakko valita mitä mies syö . Tuntuu, että minulla on kadonnut usko koko elämään , kun kaikki valinnat tehdään aina jonkun muun mukaan, kaikki aikataulut ym.

Kun kutsuin vanhempani kylään, sain jopa siinä kuulla, että mitä saan tai en saa tarjoilla, keskustelu alkoi että no älä nyt ainakaan ala tekemään mitään heitä varten. Ikään kuin minä AIKUINEN nelikymppinen en saa päättää mitä kodissani valmistan tai tarjoilen- se jos mikä on puuttumista toisen elämään ja yritystä muovata siitä omannäköinen sen toisen näkökulmasta.

Miksi sitten et pyri tekemään asioille mitään? On henkistä laiskuutta vain elää muiden toiveiden mukaisesti. Pitää olla oma näkemys ja tahto elää sen mukaan.

Kyllä, täällä samaa ongelmaa. Kolmekymppiseksi asti piti elää että edes ymmärsin että voin ihan itse päättää asioistani.

Ihminen kuvittelee, että jos sanoo jollekin, että älä nyt ainakaan heitä varten tee , on jonkilainen kohteliaisuus, mutta oikeasti se on toisen ihmisen väheksyntää ja puuttumista siihen, miten hän saa arvostaa muita ihmisiä valmistamalla heille ruokaa. Se on typerintä mitä voi sanoa jollekin, jos on menossa kylään.

Vierailija kirjoitti:

On, luulin olevani oma itseni, mutta huomaan, että kaikki asiat ovat määrittyneet puolison tai lapsuuden perheen kautta. Kukaan ei ole kulkenut rinnallani henkisesti eri asioissa vaan kaikesta saadaan aikaan väittely. Tarkoitan ihan vain vaikka sellaista, että sanon että löysin kaupasta hienon vaatteen, niin vastaantulo on että taaskos jotain riepuja ostat tai mihin nyt taas tuhlasit. Ja en enää nykysin 40-kymmpisenä edes osta kuin tosi harvoin, mutta kukaan ei ikinä kannusta ja sano että voi kun kiva vaate ja näyttääpä kivalta vaan sen sijaan aletaan aina kyseenalaistamaan AIKUISEN ihmisen oma harkintakyky ja väittely, että miksi ostetaan jotain.

Tai jos sanon, että haluan lähteä johonkin, niin muut ihmiset pistävät kapulat rattaisiin ja sanovat taas että no misi sinä nyt sinne lähdet.

Kun koko elämänpiiri on tällaista vastaanhangoittelevaa porukkaa niin alkaa siinä jo tuntua että mikään mitä tekee ei ole omaa elämää eikä oman näköistä.

Ystävätkin ovat pääosin miehen kautta ja tuntuu että kaikki ovat ihan eri tyylisiä kuin minä. Kaupassa on pakko valita mitä mies syö . Tuntuu, että minulla on kadonnut usko koko elämään , kun kaikki valinnat tehdään aina jonkun muun mukaan, kaikki aikataulut ym.

Kun kutsuin vanhempani kylään, sain jopa siinä kuulla, että mitä saan tai en saa tarjoilla, keskustelu alkoi että no älä nyt ainakaan ala tekemään mitään heitä varten. Ikään kuin minä AIKUINEN nelikymppinen en saa päättää mitä kodissani valmistan tai tarjoilen- se jos mikä on puuttumista toisen elämään ja yritystä muovata siitä omannäköinen sen toisen näkökulmasta.

Tarttis varmaan tehdä jotain.

Tuo litistävä, estävä mies tuntuu olevan se suurin kanto kaskessa.

vaikeampaa jos ei tiedä mitä pitäs muuttaa ja miten . ei edes tiedä missä olisi se oma koti .

Nelikymppisenä uskalsin mennä terapiaan ja jatkuvan ahdistuksen, unettomuuden, paniikkihäiröiden, sosiaalisten tilanteiden pelon mennessä niin pahaksi että en pystynyt enää kuin itkeä.

Muutamassa kuukaudessa sain käytyä eläämääni ja valintojani läpi ja oivalsin että en elä yhtään niin kuin minulle olisi hyväksi. Vietin aikaa ihmisten kanssa joiden kanssa en viihtynyt, ahdistuin vaan. Ei auttanut kuin karsia nämä ihmiset pois, ihan siis niin että kymmeniä kertoja kieltäytyi tapaamasta ja vaikka oli kuinka vaikeaa niin sain sanottua että en halua.

Sama työpaikan kanssa, teen nyt itselleni sopivampaa työtä vaikka ei vieläkään sopivaa. Nyt kuitenkin tiedän mihin pystyn ja mitä en enää ikinä tekisi.

Edelleen tasaisin väliajoin mielipiteeni ja valintani lytätään lapsuuden perheen taholta täysin. Minulla ei edelleenkään ole mitään järkevää sanottavaa, kaikki valintani on täysin vääriä, ohjeistetaan mitä pitäisi sanoa ja miten toimia - siis ihan päin vastoin kun tiedän mikä on itselleni hyväksi ja milloin voin hyvin. Tämähän johtaa siihen että en enää juurikaan kerro omista asioistani ja todennäköisesti ajan kanssa en ole enää missään tekemisissä perheeni kanssa. Ja tietenkin minä olen tässä se hankala kun en suostu elämään niinkuin muut sanelee.

Toivon että joku rajaton perheenjäsen lukee tämän ja oivaltaa että aikuinen ihminen päättää omasta elämästään. Jokainen on velvollinen itseään kohtaan yrittää elää oman näköistä elämää eikä luovuttaa muita miellyttääkseen.

Ihan kun itse olisin kirjoittanut tota. Elän täysin väärässä ja sopimattomassa elämässä. Apatia vaivaa ja kyllästyminen kaikkeen. Lähipiiri ja oma mies väittelevät mun kanssani ihan kaikesta.

Musta on tullut sellainen laiska ja täysin kyvytön. Nyt pitää saada suunta muutettu, mutta miten?

Olen kohta 30v. Mä kuolen jos seuraavat 50v on tätä samaa. En muista milloin olisin viimeksi tuntenut mieluisia tunteita.

Kenen elämää te muka sitten elätte? Olette omituisia ja saamattomia.

Kenen se hyvä elämä teille pitäisi antaa?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, täällä samaa ongelmaa. Kolmekymppiseksi asti piti elää että edes ymmärsin että voin ihan itse päättää asioistani.

Hahhahaha! 

Et sinä päätä yhtään mitään!

Tämä tarina on käsikirjoitettua ..

Zinc

On kaksi vaihtoehtoa, joko alat elämään itsesi näköistä elämää tai sitten et.

Aluksi kirjoitat mitä haluaisit, niinkuin joku jo sanoi ja mikä nykyisessä elämässä ei miellytä ja sitten alat toimia!

Vierailija kirjoitti:

On kaksi vaihtoehtoa, joko alat elämään itsesi näköistä elämää tai sitten et.

Aluksi kirjoitat mitä haluaisit, niinkuin joku jo sanoi ja mikä nykyisessä elämässä ei miellytä ja sitten alat toimia!

Ei se auta mitään, jos käsis on jo tehty

Zinc

Yritin vastata, mutta tietenkin kirjoitus meni hukkaan kun vastausta ei näy...?? 😡

Minut on siis kasvatettu pelkäämään riskejä ja kasvatettu menemään turvallisimman kautta. Myös usein kiinnostukseni kohteet ovat olleet typeriä ja minua on vähätelty. Esim. olisi pitänyt opiskella, mutta ei sitä tai tuota, koska tuohan on nyt aivan typerää. Olen oppinut olemaan joku naurettava tyyppi, joka haluaa tyhmiä asioita. Jolla on typeriä mielipiteitä. Nyt siis olen kolmekymppinen enkä kestä enää. Mietin mistä aloittaisin.

Ap

Minäkin olen elänyt pitkälti elämääni muiden mieliksi. Sitten repäisin ja otin vastaan työn toiselta paikkakunnalta ja sanoin miehelle, että nyt riitti pätkätyöt pelkästään siksi, että sinä saat haluamaasi palkkatasoa. Tämä kelpasikin miehelle, joka oli aina vastustanut muualle muuttamista ja näin asumme toisella puolella Suomea erilaisessa kulttuuriympäristössä. Mä elin ensin vanhempieni mieliksi ja sitten veljeni. Menin siihen kouluun mihin pääsin, en siihen mihin olisin halunnut. Kouluttauduin uudelleen, mutta sille alalle, mihin pienellä paikkakunnalla pystyi, en edelleenkään siihen, mikä olisi oikeasti kiinnostanut. Mä ole ollut se pikkusisko, jonka tehtävä on totella ja auttaa - ja minähän olen luonnostani ihan liian kiltti, geenit varmaan. Äitikin oli niin kiltti, isä se ohjasi mitä meillä tehdään ja äiti oli isän kanssa aina samaa mieltä.

Minäkin elin mieheni elämää parikymmentä vuotta. Sellaista konservatiivista. Ei tuntunut omalta.

Minä en tosin ottanut eroa, vaan mies vaihtoi minut toiseen. Viimeiset kymmenen vuotta elämäni on olllut minun näköistä.

En kyllä, olen tehnyt aina omat ratkaisuni niin työn kuin ihmissuhteidenkin suhteen ja olen tehnyt itselleni sopivat valinnat. Olen aina ajatellut, että kaikkien pitäisi tehdä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta, koska kerran vain eletään.

Vasta lähes 5-kymppisenä uskalsin alkaa elää itseni oloista elämää. Silti luiskahdan edelleen välillä tosi helposti entisiin uriin, mutta tunnen ja tunnistan aika pian, että ei tätä uraa ja reittiä.

Taustalla kliseisesti muiden odotukset ja erityisesti vahvat vaatimukset, jotka sekoittuivat omiini. Vaadin itseltäni myös paljon, vaikka en koskaan tiennyt, että mitä oikein tahdoin tai tarvitsin. Yhteys itseeni oli ikäänkuin poikki.

Välillä surettaa kun mietin itseäni kaikkina niinä vuosina kipuilemassa ja hukassa, mutta onneksi edes näin. Viisaus, mikä tästä jäi, oli se, että opetan lapsilleni, että älkää kuunnelko mitään muuta kuin sisintä. Virheetkin on silloin omia.

Itselle tuttua asioita myös. Olen aina ollut aika kiltti ihminen ja senkin takia pyrkinyt tekemään asioita niinkuin toiset toivovat. Samalla olen kokenut paljon ikäviä juttuja ja nuoruudessa kiusattiin. Jotenkin se kaikki vähättely ja muut huonot jutut ovat tavallaan saaneet jo luovuttamaan monien asioiden kanssa ja sitten jos vielä muut oikeasti mieluummin lyttäävät sinua alaspäin sekä olet vielä jo valmiiksi epävarma niin eihän se ole ihme, ettei elämästä meinaa tulla oikein mitään. Tuntuu todellakin, että en sillä tavalla tunne itseäni vaan kaikki menee juuri niin miten en haluaisi niiden menevän.  Muutoksen teko on vaikeaa ja samalla en voi kovin hyvin muutenkaan ja ahdistaa moneta asiat ja olen yksinäinen. Mietin oikeasti usein, että minun tarvitsee tavallaan todistaa muille, että olen hyvä tyyppi ja että minuun kannattaisi tutustua. Sitten tämä ei kuitenkaan toimi ja en vaan saa luotua itsestäni sellaista hyvää tyyppiä millään vaan tavallaan aina saan hävetä itseäni jonkin syyn vuoksi. Ihmisten kanssa toiminen muutenkin vaikeaa.

Olen vasta nuori ihminen ja minulla on toisaalta aina ollut sellainen luonne, että pidän vilkkaasta ja sellaisesta yllätyksekkäästä elämästä, mutta nyt huomaan, että se erilainen minä on jäänyt jonnekin haaveisiin ja en enää osaa otta rennosti ja uskalla edes olla oma itseni. Se on aika surullista, kun ei tämä yksinäinen tylsä elämä oikein ollut sitä mitä kuvittelin eläväni tässä iässä. Monet aina kertovat myös nuoruudestaan, kuinka hieno kaikki oli ja itse muistaa vaan sen kun itkin yksinäni ja en käynyt missään ja kiusattiin. Tietenkään se ei kaikilla mene niin ja monilla vaikeuksia. Pitäisi toisaalta löytää se erilainen minä vielä jostain. Samalla tuntuu jotenkin silti, että minun on vaikeaa tunnistaa itseni siinö mielessä, että en aina oikein tiedä mistä pidän tai missä olen hyvä yms. Ehkä se ettei ole ollut ihmisiä ympärillä ja olen jäänyt yksin on tuonut näitä ajatuksia ja en ole oikein koskaan saanut peilata muihin elämääni tai käsitellä näitä juttuja toisten kanssa. Senkin vuoksi e ihme, että olen vähän outo ihminen, kun en ole paljon käynyt missään ja olen ihan pihalla monesti muilla tutusta asiasta. Olisihan sitä tietysti elänyt vähän erilaista elämää pitkän aikaa jos nyt saisi valita Pitäisi todellaki  tuntea itsensä paremmin ja uskaltaa tehdä eri asioita.