mulla on niin yksinäinen olo

mutta todella ihmettelen sinun määritelmääsi yksinäisyydestä. ensin sinun piti olla yksin, sitten olikin vauva, sitten mieskin löytyi, sitten kaksi muutakin lasta. siinä on jo 4 ihmistä, neljä perheenjäsentä. arvosta niitä. et todellakaan ole yksin. nimim. kokemusta yksinäisyydestä on

Mullakin joskus kaupan myyjälle hein sanominen on sen viikon sosiaalinen kohtaaminen..

Ja kiukkuan välillä miehelle,et "sä sentään PUHUT työssäs ihmisten kanssa"



Ja ap,ei varmaan lohduta,mut mä oon sua SURKEAMPI. Mulla ei oo tekosyynä edes maaseutua :(

Mä oon vaan antisosiaalisin ihminen mitä maa päällään kantaa.



Sitten JOS joku "erehtyy" puhumaan mulle jossain jotain niin parin vuoden puhumattomuus on jo niin mun sisimmässä,et meen ihan shokkiin ja änkytän jotain typerää... ja kotona manailen,et ois se kyllä voinut paremminkin mennä :/

Mies voisi sen verran katsoa lasten perään, että pääsisit joskus vähän pidemmälle harrastuksiin. Edes kerran viikossa tuulettumaan. Saisit lisää aikuiskontakteja, ehkä ystäviäkin.



Jos ujostuttaa tutustua muihin, tee se lasten kautta: lasten harrastusporukoista voi löytyä samanhenkisiä aikuisia. Kun lapset viihtyvät keskenään, aikuisillakin on yhteisiä mielenkiinnon ja keskustelun kohteita.

kyllä esim mun mies katsois lapsia sen aikaa et mä pääsisin,mutta kun se sosiaalinen elämä on jo niin kaukana tän pelkojen ja ujouden takia etten mä USKALLA mennä mihinkään.

Lapsien turvalla/nojalla mä joskus raahaudun kerhoon tmv ja istun sitten siellä sen 1-2h ihan hiljaa,ei mulle kukaan puhu,enkä mä kertakaikkiaan tiedä mitä sanoa kellekkään..



Ja sitten vauvan kanssa liityin muskariin kerran ja maksoin hurjan vuosimaksunkin... käytiin 5x kunnes mä en kertakaikkiaan voinut enää mennä. Yks kerta kun jäi välistä niin en enää uskaltanut.. sit jäi jo toinen kerta kun "valehtelin" itselleni,että mulla on jotain -tekosyy- ja sitten en enää kehdannut :(

20,

jos sä olet ollut lasten kanssa kotona, tulee varmasti ihan kumma olo, kun palaat aikuisten maailmaan.



Mä uskon, että sä olet ihan hyvä tyyppi. Usko säkin! Kokemuksen ja iän kautta sitä varmuutta tulee lisää. Mene vaan mukaan tapahtumiin. Ei sun tarvitse ruveta tekemään ystäviä heti kättelyssä. Kukaan ei pakota sua mihinkään. Mutta sitten kun oikeasti toinen kiinnostaa sua, ota kontaktia, vaikka ujostuttaisikin. Älä ole itseäsi kohtaan niin kauhean kriittinen!



Voithan aloittaa ihan varovasti joillakin lyhytkestoisilla jutuilla, joihin ei tarvitse sitoutua. Tai oliskos sulla mitään mitään erityistä intoa johonkin harrastukseen, jossa voisit keskittyä aluksi tekemiseen itsesi sijaan?



Ja kun jaksat käydä riittävästi lasten kanssa kerhoissa, he voivat saada sieltä omia ystäviä. Kutsu sitten näitä kavereita kylään, aluksi vaikka ilman vanhempia, jos se onnistuu. Kun tunnet tämän kaverin, on helpompaa tulla juttuun hänen vanhempiensakin kanssa.



Uskalla vaan yrittää.

Itselläkin oli vielä syksyllä tosi yksinäinen ja surullinen olo, kun erottiin miehen kanssa. Nyt kuitenkin olen jo päässyt jaloilleni, ja vaikka periaatteessa olen yksinäinen, niin kuitenkin mulla on lapset ja en koe olevani yksinäinen. (enkä ainakaan et mulla olis hirveesti aikaakaan mihinkään).

.Eikö sulla ole ketään ihmistä lähellä?

koska mulla ei ole ketään. siis juu, on mulla mies ja lapset, mutta ei mulla ole ystäviä. ja nyt näin ystävänpäivänä se muistuu taas harvinaisen hyvin. muut viettää hauskaa iltaa ystäviensä kanssa ja mä istun yksin kotona ja itken. -ap

Olisiko sinulla mahdollisuutta ottaa esim. internetin kautta yhteyttä vanhoihin koulukavereihin, tuttuihin tms?



Minäkin inhoan yksinäisyyttä kamalasti ja jos olet ihan kahdestaan vauvan kanssa, niin voi tosiaan olla vaikeampi tavata muista ihmisiä. Minulla oli tapana jutella kaupan kassojen ja vanhusten kanssa puistoissa, kun oli niin yksinäinen olo.

Me on muutettu juuri uuteen paikkaan ja mä aattelin ruveta luontoni vastaisesti juttelemaan vieraille äideille puistossa ja vaihtaa hanakasti yhteystietoja. Menin mukaan vanhempien toimintaan koulullakin, vaikkei se niin suuresti muuten kiinnosta, menin ihan vaan tavatakseni lapsen luokkakavereiden äitejä. Ehkä mä en löydä sielunsisarta mutta ainakin ihmisolentoja joita moikata kadulla. Niin ja ajattelin seurakuntaankin lähtee mukaan, sehän ei kaikista tunnu omalta mutta mä aattelin mennä Alfa-kurssille, josko sieltäkin löytäis ainakin tuttavia.

eikä täällä maalla ole mitään puistoja missä käydä. mun sosiaalisen elämän huipentuma on tätä nykyä se että mä saan puhua muutaman minuutin päivässä pojan eskari-opettajan kanssa. -ap

Olisiko sinulla mahdollisuutta ottaa esim. internetin kautta yhteyttä vanhoihin koulukavereihin, tuttuihin tms?

Minäkin inhoan yksinäisyyttä kamalasti ja jos olet ihan kahdestaan vauvan kanssa, niin voi tosiaan olla vaikeampi tavata muista ihmisiä. Minulla oli tapana jutella kaupan kassojen ja vanhusten kanssa puistoissa, kun oli niin yksinäinen olo.

ja mä olen sen verran ujo ihminen että en kertakaikkiaan pysty ruveta tuosta noin vaan juttelemaan vieraille ihmisille.

on mulla yks "ystävä", mutta sekin pitää "buukata" kaks viikkoa etukäteen jos haluaa että se tulee käymään. -ap

Me on muutettu juuri uuteen paikkaan ja mä aattelin ruveta luontoni vastaisesti juttelemaan vieraille äideille puistossa ja vaihtaa hanakasti yhteystietoja.

Ja oli pakko muuttaa pois, juuri yksinäisyyden takia. Onkohan maaseutu teille paras paikka asua, ootteko keskustelleet siitä? Kannattaa miettiä muuton mahdollisuuttakin, se nyt ei ratkaise tän illan yksinäisyyden tuskaa mutta asiaa kannattais ehkä ruveta ennakkoluulottomasti pohtimaan.

eikä meillä kyllä olis varaa ostaa asuntoa yhtään lähempää kaupunkia. ja kolmen lapsen kanssa ei mihkään pienempään asuntoo viitsis muuttaakaan. että kaikin puolin p*ska tilanne. -ap

Ja oli pakko muuttaa pois, juuri yksinäisyyden takia. Onkohan maaseutu teille paras paikka asua, ootteko keskustelleet siitä? Kannattaa miettiä muuton mahdollisuuttakin, se nyt ei ratkaise tän illan yksinäisyyden tuskaa mutta asiaa kannattais ehkä ruveta ennakkoluulottomasti pohtimaan.

että voi tuntua niin yksinäiseltä ja surulliselta että sydämeen oikeesti sattuu. oppia ikä kaikki.

vaihdetaanko osoitteita ja tutustutaan?

Mä en oikein voi uskoa, että lapsille on paras mahdollinen asuinympäristö sellainen, jossa äiti itkee yksinäisyyttään.



Eikö olisi parempi asua lähempänä muita ihmisiä? Kun on naapureita ja lähiharrastuksia, niin on paljon helpompi tutustua ihmisiin.

ja keskimmäinen pääsee aina muutaman tunnin viikossa leikkimään muiden lasten kanssa. mies nyt vaan taas totes että se on ihan itsestä kiinni että menee jonnekin ja tutustuu ihmisiin. no, mihis hittoon mä menen? ei täällä ole mitään paikkaa minne mennä.

ja enhän mä nyt sentään lasten nähden itke. -ap

Mä en oikein voi uskoa, että lapsille on paras mahdollinen asuinympäristö sellainen, jossa äiti itkee yksinäisyyttään.

Eikö olisi parempi asua lähempänä muita ihmisiä? Kun on naapureita ja lähiharrastuksia, niin on paljon helpompi tutustua ihmisiin.

vaihdetaanko osoitteita ja tutustutaan?

Asutaan tosi pienellä paikkakunnalla, ja vaikka olen täältä kotoisin, en tunne montaakaan ihmistä täältä. Kaverit muuttaneet muualle, tai eivät töiltään/perheeltään ehdi näkemään.

En ole kenenkään paras ystävä, tai sellainen jolle soitettaisiin ja pyydettäisiin mukaan jonnekkin.

Ainoa sosiaalinen kontaktini on mieheni, jonka töissä ollessa tuntuu etä vain "sammun" siis en tee mitään. Istun vain tietokoneella tai sohvalla tv.n ääressä ja odotan että mies tulee kotiin.