Eräs joulu 20 vuotta sitten

Mun jouluvauvani, esikoispoikani, syntyi 20 vuotta sitten. Synnytys kesti melko pitkään, 16 tuntia, kuten ensisynnytyksillä on tapana. Helpottaakseni oloani kävelin sairaalan käytävällä kilometrikaupalla, ees taas, ees taas. Jossain vaiheessa yhdestä synnytyshuoneesta alkoi kuulua kovaa meteliä. Välillä sydäntäsärkevää, lohdutonta itkua, välillä taas kammottavaa, epäinhimillistä ulinaa. Äänet lakkasivat välillä, mutta alkoivat pian taas uudelleen, ja kärsimys tuon suljetun oven takana tuntui kestävän tuntikausia. Mietin peloissani, mikä minulla olisi edessä. Nyt jo sattui kovasti, mutta voisiko se oikeasti muuttua noin pahaksi?

Kyselin asiaa kätilöiltäkin. He olivat jotenkin vaitonaisia, mutta ajattelin että kai se liittyi vaitiolovelvollisuuteen, etteivät voineet kommentoida muiden synnyttäjien tilannetta. Kun naapurihuoneessa oli ollut pidempään hiljaista, kysyin syntyikö siellä jo vauva. Kätilöt nyökkäsivät. Olin helpottunut kanssasisareni puolesta, ja kysyin oliko tulokas poika vai tyttö. Poika, kuulemma.

Oma poikani syntyi vihdoin myöhään illalla. Olihan se kamalaa, loppuvaiheen kivut olivat jotain sellaista mitä en ollut ikinä kokenut, kivunlievityksistä huolimatta. Mutta kun vauva oli rinnallani, kaikki tuska vaihtui onneksi ja ihmetykseksi. Niin uusi, mutta niin tuttu. Mun poikani, maailman kaunein vauva, maailman paras joululahja.

Jokunen viikko myöhemmin kuulin tuttavaltani, että hänen työkaverinsa oli kokenut kohtukuoleman. Synnyttänyt pienen, kuolleen pojan samana päivänä kun omani oli syntynyt, samassa sairaalassa. Sillä hetkellä tiesin, mitä naapurihuoneesta kuulemani huuto oli tarkoittanut. Puhdasta tuskaa.

Joka joulu, poikani syntymäpäivän aikaan, mietin tuota äitiä. Tuosta joulusta tulee nyt 20 vuotta, ja toivon sydämestäni, että joulut merkitsevät hänelle nykyisin muutakin kuin elämän suurinta surua. Edes vähän.

Hyvää joulua kaikille äidille, nauttikaa lapsistanne.