Te joilla on vaikeat välit vanhempiinne ja omia lapsia

Onko vaikeat välit vanhempiinne vaikeuttaneet suhteenne luomista omaan lapseen...vai kenties päinvastoin?

Olen reilu kolmekymppinen nainen ja kipuillut viime vuosina aika paljon hyvin etäisiä välejä vanhempiini. Koen, että olen ollut lapsena näkymätön, minua ei ole huomioitu normaalisti, sanottu koskaan, että minua rakastettaisi tai että minusta oltaisiin ylpeitä. En muista arkisia keskusteluja "miten koulupäivä meni" tms. Ihan kuin tekemiseni eivär olisi kiinnostaneet vanhempiani.

Olen myös aika herkkä ja tämä on vaikuttanut minuun paljon. Käyn terapiassa ja asian käsittely on ajoittain todella raskasta. Iän puolesta joutuu miettimään tosissaan haluaako sitä omia lapsia. Toisina päivinä ajattelen, että minulla on niin paljon omaa taakkaa käsiteltävänä, etten ole valmis äidiksi, on surullista, jos lapsi ei saa muodostaa suhdetta isovanhempiinsa ja hänellekin jää irrallinen ja ulkopuolinen olo. Tunnen itse välillä suunnatonta surua, jos näen esimerkiksi ystävien onnellisia perheitä (ja inhoan sitä, että minun on vaikea olla onnellinen muiden onnen puolesta!). Olen siis ainakin tällä hetkellä vanhempieni kanssa tekemisissä muutaman kerran vuodessa ja silloinkin kohtaamiset ovat hyvin pinnallisia.

Toisina hetkinä taas kaipaan ajatusta lapsesta ja ajattelen, että ehkä se toisaalta saattaisi olla korjaava kokemus. Tuo ei tietenkään ole mikään syy tehdä lasta mutta ajattelen, että voisi olla mahdollista, että pääsisin oman lapsen kautta kokemaan jotain sellaista josta olen itse jäänyt paitsi ja jota kovasti kaipaisin. Mitä ajatuksia ja kokemuksia?