Loppuelämä yksin.

Olen ~30v nainen ja viimeaikoinan minut on vallannut ajatus, josko eläisin loppuelämäni yksin. Siis ilman kumppania. Minulla ei muutoinkaan ole kovin montaa todella läheistä ihmissuhdetta siitä yksinkertaisesta syystä, että viihdyn parhaiten yksin ja tunnen yksinäisyyttä vain hyvin harvoin. Olen kyllä ekstrovertti siinä mielessä, että tutustun helposti ihmisiin ja minua on (kuulema) helppo lähestyä. En vain itse koe tarvetta olla kenenkään seurassa kovin paljon.

Parisuhdemielessä olen alkanut ajatella niin, että parisuhde todennäköisimmin kuitenkin kariutuu ja ne ovat olleet elämässäni kaikista kovimpia paikkoja. Nykyään jopa tapailuiden alussa jo mietin ja pelkään sitä, että jos ja kun se joskus loppuu, niin sit taas vaan sattuu. Vaikea nauttia mistään. Ahdistun kaikesta siitä ikävästä, mitä suhteessa kokemukseni mukaan voi sattua (vaikka itselleni ei edes mitään todella pahaa, kuten väkivaltaa tai pettämisiä ole koskaan käynyt). En osaa luottaa siihen, että asiat voisivat mennä hyvinkin. Voin selkeästi paremmin aina silloin, kun elän itsekseni. Suhteessa tai tapaillessa mietin monesti, että se toinen viipottaa ties missä ja mitä vain voi sattua -se on lähinnä ajan kysymys, koska niin käy. Jätän toisen ennen kuin hänestä tulee liian tärkeä ja tulee ristiriitoja, pahaa mieltä tai hylkäämistä.

Ymmärrän, että nämä ovat asioita omassa persoonassani (esim. hylkäämisen pelko ja epäluuloisuus), joita voisi ja pitäisi työstää. Minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, joka on varmasti näiden ajatusteni pohjalla. Käynkin terapiassa ja koitan vahvistaa myös sitä "elämä kantaa" -aatetta. Silti olen miettinyt, voisinko auttaa itseäni kertakaikkiaan pidättäytynällä vakavista seurustelusuhteista? Menetänkö enemmän, mitä saan (mielenrauhaa, seesteisyyttä, omaa aikaa jne)?

Olen ollut nuorena naimisissa ja saanut liitostamme yhden ihanan lapsen, ja hänelle mahtavan isän. Sen vuoksi koen jo olevani äärimmäisen onnellisessa asemassa. Toisinaan kaipaan lisää/toista lasta, mutta olen myös sinut sen kanssa, jos ainokaiseni sellaiseksi jää, joten lapsiasiaa ei tarvitse miettiä.

Kaipaisin mielipiteitä, että onko täysin pöhkö ajatus pidättäytyä solmimasta mitään kovin merkityksellistä nyt ja koskaan, lähinnä omien pelkojeni takia, elääkseni onnellista elämää, vai menetänkö ehdottomasti ihmisen tarvitseman yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunteet, joista elämästä tulisi vieläkin ihanampaa? Voihan se parisuhdeonni kolahtaa vaikka kuuskymppisenä, joten lopullisia päätöksiä ei tarvitse tehdä (ja epävakaus helpottaa iän myötä), mutta onko ihan viisasta näin nuorempana kieltäytyä kaikesta lupaavastakin, koska se elämää suuremman ihanan menettäminen olisi kamalampaa kuin elää kokonaan ilman sitä? Tällä hetkellä tapailen ihmistä, jota kutsuisin sielunkumppanikseni. Olemme sopineen, että emme pilaa juttua millään vakavalla, vaikka ihastuneita olemmekin, mutta emme kuitenkaan ole muidenkaan kanssa. Tavallaanhan tämä on ihannetilanne, mutta silti se pelko ja ahdistus kasvaa sitä myötä, mitä tärkeämmäksi toinen käy: olemmehan puhuneet siitäkin, että joskushan tällainen "epäsuhde" loppuu. Ja vaikka luotan tähän mieheen, niin nyt tuntuu siltä, kun vain odotan, että millonhan se sitten mahdollisesti loppuu. En vain osaa nauttia elämästä tässä ja nyt.

Osa sisällöstä varmaan kuulosti hieman "teinimäiseltä", myönnetään. En oikein tiedä, miten fiksusti noista ei-parisuhteeseen-tähtäävistä suhteista puhuisi, kun ne kai enemmän sinne nuoruuteen liitetään. Olen kuitenkin ihan aikuinen nainen, enkä mielestäni kovin teinimäinenkään, joten toivottavasti homman pointti kuitenkin selvisi. Ajatuksia? Neuvoja? Vinkkejä? Kokemuksia?