Juhannus anoppilassa

Mies oli koko juhannuksen töissä. Emme juuri ehdi teini-ikäisten lasten harrastusten takia sukuloimaan, niin päätettiin lasten kanssa tulla juhannukseksi anoppilaan.

Anopille ei oikein kukaan eikä mikään kelpaa, paitsi tietysti oma porukkansa. Minun (tai kenen muun hyvänsä) tavat toimia ovat vähintäänkin erikoisia ja yleensä vääriä. Mun ainoa arvoni on se, että olen nämä lapset synnyttänyt. Tämä on mulle ihan ääneen sanottu. Se, että lapsista on hoidossani kasvanut tosi ihania, on kummastelun aihe. Itsestään selvää tuntuu olevan se, että anoppilassa on kaikki paremmin, lapsillekin.

Olipa sitten ihanaa huomata, että lapseni valitsivat ne tavat, joihin ovat kotona tottuneet (no tietenkin!) ja toivoivat minua mukaan yhteisiin tekemisiin. Tämä tuntui hämmentävän anoppia ja miehen siskoja. Lapset (teinejä siis jo) osaavat tosi luontevasti luovia mummonsa neuvojen ja olettamukseen välissä häntä loukkaamatta, mutta omista toiveista kiinni pitäen. Oon lapsistani ylpeä ja onnellinen siitä, et nyt taisi anoppini tajuta, et olen lapsilleni tärkeä!