Onko nykyään vanhempia, jotka eivät välitä lapsensa koulunkäynnistä?

Eli tarkoitin, etteivät ole kiinnostuneita lapsensa kouluasioista. Ap

On.

Eivät osallistu vanhempainiltoihin tai palavereihin, eivät lue wilma-viestejä, eivät vastaa wilma-viesteihin, eivät vastaa puheluihin, eivät soita takaisin, eivät vastaa tekstareihin, eivät auta lastaan läksyissä tai kokeisiin valmistautumisessa.

Voi, kyllä heitä on. On myös vanhempia, jotka eivät ole kiinnostuneita oikein mistään lapsen asioista. Se näkyy mm. oireiluna koulussa. Aikuisen tarve on aivan hirmuinen. Huomiota haetaan usein häiriökäyttäytymisellä, hyväksyntää kavereilta vaikka millaisilla tempauksilla.

Kouluasiat ovat lapsen tärkeitä asioita, ja jos vanhempi ei millään tavoin osoita kiinnostusta niitä kohtaan, vaikuttaa se myös lapsen itsetuntoon ja siihen, millaisena lapsi itse kokee koulun merkityksen. Jos koulu tuntuu turhalta tai vaikealta, ei siihen sitten panostakaan, ja todennäköisesti alisuoriutuu. Kun samassa luokassa sitten istuu niitä, joiden kotona luetaan kirjoja, keskustellaan lapsen tutkielma-aiheista ja kannustetaan, ero suoritustasossakin voi olla tosi suuri.

- Opettaja

Vierailija kirjoitti:

Voi, kyllä heitä on. On myös vanhempia, jotka eivät ole kiinnostuneita oikein mistään lapsen asioista. Se näkyy mm. oireiluna koulussa. Aikuisen tarve on aivan hirmuinen. Huomiota haetaan usein häiriökäyttäytymisellä, hyväksyntää kavereilta vaikka millaisilla tempauksilla.

Kouluasiat ovat lapsen tärkeitä asioita, ja jos vanhempi ei millään tavoin osoita kiinnostusta niitä kohtaan, vaikuttaa se myös lapsen itsetuntoon ja siihen, millaisena lapsi itse kokee koulun merkityksen. Jos koulu tuntuu turhalta tai vaikealta, ei siihen sitten panostakaan, ja todennäköisesti alisuoriutuu. Kun samassa luokassa sitten istuu niitä, joiden kotona luetaan kirjoja, keskustellaan lapsen tutkielma-aiheista ja kannustetaan, ero suoritustasossakin voi olla tosi suuri.

- Opettaja

Tunnistan tästä aika hyvin itseni. Alisuoriutuja tälläkin hetkellä. Ammattikoulukin meni penkin alle, suoritin kuitenkin. Ei heitä kiinnostanut silloinkaan. Tässä pikkuhiljaa rakennellut elämää uusiksi, luottamus parempaan on kova. Hassua kuinka elämän puu kylvetään lapsuuden siemenistä.

Ei se mielenkiinnon osoittaminen aina auta jos lapsi haluaa murrosikäisenä kapinoida ja lyödä kaiken läskiksi. Aivan sama kuinka paljon pitäisi yhteyttä koulun kanssa.

Perheterapiassakin on käyty ja siellä nuori syyllisti meitä vanhempia siitä, että olemme aiheuttaneet hänelle riittämättömyyden tunteen koska mahdollisimme hänelle pienestä pitäen häntä kiinnostavien asioiden harrastamisen.

Siinäpä varsinainen umpisolmu koska vanhemmat eivät voi vaikuttaa urheilussa menestymiseen jne eivätkä myöskään estää kisailua. Sama juttu muiden harrastusten kanssa.

Tällä elämänkokemuksella en olisi antanut nykyisen nuoren harrastaa yhtään mitään. Nykyäänhän nuori ei välitä mistään muusta kuin omasta tietokoneestaan ja pelaamisesta. Jos hänen kanssaan yrittää keskustella edes neutraalisti niin vastaus on rähinää ja syyllistämistä siitä, kuinka me vanhemmat olemme aiheuttaneet hänelle kaikki ongelmat.

En tiedä tuleeko hänelle ikinä järkeä päähän. Ainakaan aikuistumista ei näy tapahtuvan.

Up