Lue keskustelun säännöt.
Olen niin väsynyt elämääni (vuodattakaa tekin jos siltä tuntuu)
26.12.2018 |
Itselle erityisesti joulut yms pyhät ovat vaikeita. Meitä on kaksi sisarusta ja kaksi veljeä, ja emme ole oikein läheisissä väleissä (kai sen verran eri ikäisiä ja kahdella meistä eri isä). Itse olen 23 ja toisiksi nuorin. Isäni kanssa en ole väleissä (aggressiivinen alkkis joka ei ole muuttunut vieläkään, joten miksi kaipaisin sekavia kännisoittoja ja turhaa raivoamista elämääni). Äitini kanssa olen, mutta hänen elämänhallintansa on olematonta, isoissa veloissa, ei työkykyinen, häneen ei voi luottaa yksinkertaisissakaan asioissa yms. Jos sovitaan että tulen käymään, voi olla ettei vastaa puhelimeen viikkoihin ja avaa ovea. Äidillä myös pahoja mt-ongelmia. Jos kysyin jouluna jotain useastikin ohimennen (jotain johon on helppo vastata), päälleni usein puhuttiin enkä saanut vastausta kysymykseen aina vaikka olisin jo 5x kysynyt kovalla äänellä, kun siskolla ja äidillä oli keskustelu kesken (ei mikään yksityinen keskustelu). Isältä jos kysyi joskus, niin saattoi saada raivoamista vastaukseksi. Jouluisin saattaa olla ainoa kerta, jolloin näen sisaruksiani, mutten välttämättä silloinkaan, kuten en tänä joulunakaan kuin yhtä sisarusta. Koskaan en saa lahjoja ja se muistuttaa, kun en lapsenakaan oikein saanut. Tämä kaikki harmittaa paljon, koska poikaystävälläni on ihana perhe jossa kaikki ovat selvin päin, äiti ja isä jotka välittää lapsistaan, ruokaa, lahjoja ja rakkautta riittää.
Arvostaisin niin, jos minulla olisi edes yksi tervejärkinen vanhempi, jolta saisi rakkautta ja johon voisi luottaa. Joku joka olisi ylpeä minusta ja joka tukisi minua elämässä. Ei välttämättä edes vanhempi, vaan joku vahva ja tukeva ihminen. Olen elänyt lapsuuteni hyvin traumaattisten tapahtumien ja myrkyllisten, ilkeiden ihmisten keskellä, olen oppinut että lupauksia ei pidetä ja että ihmisiin kannattaa olla luottamatta koska silloin säästyy harmilta.
Nykyisestä (ja ekasta) parisuhteestani heijastuu huono itsetuntoni, ja jatkuva hätä ja se etten luota. Poikaystäväni on ihana, tosi kiltti ja huomioi tarpeeksi. Join paljon suhteen alussa koska se oli silloin tapana, hukuttaa murheitani alkoholiin, joten tapasin suurimman osan ajasta kännissä ja jatkoin muutaman kuukauden koska en pystynyt rakentaa mitään intiimiä, en voinut luottaa, itsetuntoni oli täysi nolla ja on vieläkin, vaikka poikaystävä kehuu paljon ja kestää paljon. Nykyään jos juon, niin suutun jostain ihan pienestä ja olen vihainen ja itken ja koen hätää. Siksi opin etten enää juo. Kaikki lapsuudessani kokemani seuraa minua paniikkikohtauksin, ahdistuksena ja se näkyy erityisesti tietyissä tilanteissa. Meni pitkään, että pystyin päästämään poikaystäväni lähemmäksi. Pelkään että menneet pilaa tämän suhteen. Huomaan ärsyyntyväni pienistä asioista, joista kuvittelen poikaystäväni valehtelevan. Esim. jos hän kehuu, koska koen että valehtelee. Olen mustasukkainen hänen miespuolisistakin kavereista, kaipaan rakkautta ja huomiota. Olen avoimesti tämän kertonut ja hän on niin ymmärtäväinen kuin voi vain olla ja viettää aikaa kanssani enemmän kuin kenenkään muun. Minulla ei ole tietääkseni syytä olla mustasukkainen, mutta olen.
Olin töissä 2v paikassa jossa suuri osa asiakkaista olivat hankalia ja ilkeitä. Mietin lopettamista jo siitä asti kun aloitin työt, ja viimeinkin sen vähän aikaa sitten tein, koska olin aina niin ahdistunut. Olin innoissani uudesta työstä ja latasin siihen paljon odotuksia, mutta asiakkaat olivat pitkälti yhtä ilkeitä kuin edellisessäkin paikassa. Esimiestä ei haittaa työpaikkakiusaaminen, koska asiakkaiden myötä firma menestyy. Olen hyvin pettynyt. Tuntuu, että missään tilanteessa kukaan ei puolusta kunnolla. Vaikka poikaystäväni tukee ja tsemppaa, tuntuu että välillä kyseenalaistaa kokemiani asioita.
Tunnen oloni niin yksinäiseksi.
Kommentit (10)
Todellakin tuo traumaattinen lapsuus tuntuu jättäneen jälkensä. Kirjoituksesi perusteella et tosiaankaan vaikuta 23-vuotiaalta. Olisin luullut jonkun 17-vuotiaan ajatusmaailmaksi. 23-vuotiaan ei todellakaan enää pitäisi kaivata vanhempien hyväksyntää tai olla heidän kanssaan ylipäätään tekemisissä (jos eivät ole edes "tolpillaan").
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmasti ikävä tilanne johon en osaa mitenkään suhtautua, koska olen jokaisella tasolla täydellinen luuseri, joka ei ole ikinä saavuttanut tai kokenut mitään.
Tsemppiä silti.
Kiitti, sun tilanne voi taas olla etu sulle. Sulla ei oo mitään, mikä estäis tai hankaloittais sua toteuttamasta itseäsi. Ap
Mene terapiaan keskustelemaan tai puhu jonkun muun luotettavan tahon kanssa.
Elä omaa elämääsi, ei sinun velvollisuus ole olla tekemisissä sukulaisten kanssa. Minulla myös vaikea lapsuus, mutta olen päättänyt elää hyvän elämän siitä huolimatta ja jättänyt alkkisvanhempani oman onnensa nojaan, sitä saa mitä tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Mene terapiaan keskustelemaan tai puhu jonkun muun luotettavan tahon kanssa.
Työn alla on löytää sopivaa terapeuttia mikä on iso haaste jo itsessään. Samalla täytyy kuitenkin käydä masentavassa duunissa, koska terapia maksaa sen ~100€/h ja vaatii viikottaista sitoutumista, mikä on toinen haaste. Vaikka Kela korvaisikin osan terapiasta, omavastuu on silti satoja euroja kuukaudessa. En voi samaan aikaan siis opiskella alaa mikä oikeasti kiinnostaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todellakin tuo traumaattinen lapsuus tuntuu jättäneen jälkensä. Kirjoituksesi perusteella et tosiaankaan vaikuta 23-vuotiaalta. Olisin luullut jonkun 17-vuotiaan ajatusmaailmaksi. 23-vuotiaan ei todellakaan enää pitäisi kaivata vanhempien hyväksyntää tai olla heidän kanssaan ylipäätään tekemisissä (jos eivät ole edes "tolpillaan").
Moni keski-ikäinenkään ei tajua, mistä esim. oma kiukku ja tyytymättömyys kumpuaa.
Sinäkin kommenttisi perusteella kärsit selvästi jonkinlaisesta aggressiosta aivan tuntematon kohtaan, esim. oma mitättömyyden kokemushan voi johtaa toisen alistamis- ja kiusaamishaluun...
Kyllä vain normaalit ihmiset ovat tekemisissä perheensä kanssa koko elämänsä ajan. Hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen on ihmisen perustarve siinä missä syöminen tai nukkuminenkin - ja jos on lapsena ja nuorena jäänyt paitsi, niin sitä pitää aikuisenakin käsitellä.
Vierailija kirjoitti:
Todellakin tuo traumaattinen lapsuus tuntuu jättäneen jälkensä. Kirjoituksesi perusteella et tosiaankaan vaikuta 23-vuotiaalta. Olisin luullut jonkun 17-vuotiaan ajatusmaailmaksi. 23-vuotiaan ei todellakaan enää pitäisi kaivata vanhempien hyväksyntää tai olla heidän kanssaan ylipäätään tekemisissä (jos eivät ole edes "tolpillaan").
No olipa hieno ja rakentava kommentti. Kyllä nyt varmasti olet ylpeä itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene terapiaan keskustelemaan tai puhu jonkun muun luotettavan tahon kanssa.
Työn alla on löytää sopivaa terapeuttia mikä on iso haaste jo itsessään. Samalla täytyy kuitenkin käydä masentavassa duunissa, koska terapia maksaa sen ~100€/h ja vaatii viikottaista sitoutumista, mikä on toinen haaste. Vaikka Kela korvaisikin osan terapiasta, omavastuu on silti satoja euroja kuukaudessa. En voi samaan aikaan siis opiskella alaa mikä oikeasti kiinnostaa. Ap
Terapia on varmasti hyvä asia, vaikka se kallista onkin. En ole näissä asioissa ollenkaan asiantuntija, mutta tuli mieleen, eikö opiskelijana ole mahdollista käydä terapiassa halvemmalla? Muistan menneisyydestä yhden kaverini, joka kävi terapiassa opiskellessaan yliopistossa. Se ei tietääkseni paljon maksanut, mutta terapiakertoja ei ollut kovin monta, ehkä viisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene terapiaan keskustelemaan tai puhu jonkun muun luotettavan tahon kanssa.
Työn alla on löytää sopivaa terapeuttia mikä on iso haaste jo itsessään. Samalla täytyy kuitenkin käydä masentavassa duunissa, koska terapia maksaa sen ~100€/h ja vaatii viikottaista sitoutumista, mikä on toinen haaste. Vaikka Kela korvaisikin osan terapiasta, omavastuu on silti satoja euroja kuukaudessa. En voi samaan aikaan siis opiskella alaa mikä oikeasti kiinnostaa. Ap
Terapia on varmasti hyvä asia, vaikka se kallista onkin. En ole näissä asioissa ollenkaan asiantuntija, mutta tuli mieleen, eikö opiskelijana ole mahdollista käydä terapiassa halvemmalla? Muistan menneisyydestä yhden kaverini, joka kävi terapiassa opiskellessaan yliopistossa. Se ei tietääkseni paljon maksanut, mutta terapiakertoja ei ollut kovin monta, ehkä viisi.
Se tuskin oli terapiaa sitten, saattoi olla esim sairaanhoitaja, psykologi tai koulukuraattori. Noiden juttusilla käyty joskus, mutta ei ole kovin auttanut.
Kiitos tuesta, kokemuksia ja vuodatuksia mielelläni luen jos jollain niitä on. Harvoin kohtolotovereihin törmää oikeassa elämässä, harva näistä uskaltaa puhua. Ap
Varmasti ikävä tilanne johon en osaa mitenkään suhtautua, koska olen jokaisella tasolla täydellinen luuseri, joka ei ole ikinä saavuttanut tai kokenut mitään.
Tsemppiä silti.