Voiko yksinäisyys viedä hengen?

Olen 31 vuotias äiti ja sain reilu vuotta sitten ensimmäisen lapseni. Vuotta aikaisemmin oltiin miehen kanssa ostettu se ensimmäinen omakotitalo ja se oli hiukan syrjässä kaupungista pienessä kylässä. Ensin kaikki oli ihan kivasti oli kavereita,mutta vain sellaisia joihin piti minun pitää yhteyttä ja sit niitä jotka laittoi facessa viestin miten menee ja se siitä. Sukulaisetkin piti yhteyttä joku soitti joka päivä ja juteltiin kaikesta.
Mutta sitten esikoinen syntyi ja alkuun kaikki kyselivät paljon vointia ja miten vauvan kanssa on mennyt ja kävi kylässä. Mutta yhtäkkiä olinkin ihan yksin vauvan ja miehen kanssa koska en enään päässytkään lähteen illan viettoihin noin vaan kun oli huollettavana se suurin haave. Kuitekin esikoisen kanssa liikuttiin ja kyläiltiin paljon mutta se meni jostain syystä siihen että jos halusit nähdä sukulaisia edes niin meidän pitää aina mennä heille ja ensin pitää sopia aika että voidaan mennä. Nykyään meillä on 3 lasta ja tilanne on edelleen sama kaverit lopetti vastaamasta minulle eli jäin siltäkin osin täysin yksin. Minä niin kaipaan kaveri seuraa vaikka minulla on perhe. Olen tänä aikana käynyt pari kertaa pakosta ostamaan uuden/uusia vaatteita mutta kun en pysty menemään mihinkään shoppailemaan ja katsomaan kun toiset ovat kavereiden kanssa shoppailemassa ja minä yritän suorittaa sitäkin yksin. Tekisi mieli käydä ryhmäliikunta tunneilla mutta sielläkin toiset käyvät kavereiden kanssa ja minä teen sitäkin yksin alkaa ahdistamaan. Vaikka muutettiin takaisin kaupunkiin niin silti kavereiden löytäminen on todella vaikeaa kenekään seuraan/elämään en mahdu mukaan. En tiedä mikä minussa on vikana kun kukaan ei halua olla kaveri minulle? Olen miettinyt paljon mitä vikaa minussa on. Olen miettinyt että kuolen vielä tähän yksinäisyyteen... vapaa päivinä ei ole ketään kenen kanssa voisi suunnitella/sopia jotakin tekemistä/menoa.. ei minulla ole ollut mitään tekemistä/menoa kenenkään kanssa moniin vuosiin. Ja töissä kuuntelen kuinka kaikilla on sitä sun tätä kavereiden/ystävien kanssa vapaa aikana. Olen yrittänyt töistäkin saada kaveria mutta en vain mahdu kenenkään kaveriksi/elämään/aikatauluihin mukaan. Aina puhutaan yksinäisistä/syrjäytyneistä nuorista mutta miten me yksinäiset ja sitä kautta pakosti syrjäytyneet aikuiset? Mistä kavereita voisi löytää ilman että tulee tunne olevansa ainut yksinäinen koko paikassa ja sitä myöden se kamala ahdistus että voisi riistää hengen itseltään siinä ja heti tai viimeistään kun pääsee autoon voisi ajaa siinä itkun keskellä vaikka sillalta alas niin helpottaisi ainakin tämä kauhea tuska mikä sisällä on. Tämä elämä ei enään ole miltään osin elämisen arvoinen sellainen tunne ollut jo muutaman vuoden. Ei päivää etten itkisi yksinäisyyttäni kun on tullut taas se tilanne että tajuaa olevansa yksin. Vaikka onhan minulla mies mutta kun kaipaa sitä että saisi tehdä jonkun kanssa jotain ihan vain omana itsenä eikä tarvisi juuri siinä hetkessä olla äiti/vaimo. Vaan saisi kerättyä sitä energiaa jotta jaksaa taas olla parempi äiti/vaimo. En tiedä onko samoin tuntevia paljon mutta minä alan omien tunteiden kanssa mennä jo äärirajoilla. Kiitos kun sain avautua!