Fuck cancer

Tuntuu, kuin kaikki olisi unta. Tuntuu, kuin kaikki olisi ihan kamalaa painajaista, mutta kun nipistän itseäni, tunnen sen ja tajuan, että tämä kaikki on totista totta. Juuri, kun luulin perheemme päässeen yli pahimmasta, se pahin tulee uudestaan, vielä pahempana, kuin nyrkki vasten kasvoja. Kaksi vuotta olemme jo joutuneet kestämään tätä kauheutta, miksi nyt? Miksi uudestaan? Miksi juuri me? Päässäni pyörii miljoona kysymystä. Mihinkään niistä en tiedä vastausta, kukaan ei tiedä, joskus pienenpänä luulin, että on olemassa henkilö, hahmo, otus, ylipäätään joku, joka osaisi kertoa miksi. Mutta nyt vasta ymmärrän, että se oli kuvitelmaa, oman pääni tuotosta. Kaipaisin sitä, että joku tulisi luokseni kertomaan, että kaikki on ollut vain kuvitelmaa, niinkuin edellä mainittu henkilö. Kyyneleet valuvat vasten poskia, kädet ja jalat tutisevat, silmät sumeina ja pää sekaisin. Pää sekaisin kysymyksistä ja ajatuksista jotka pyörivät vain sen ympärillä. Vielä viikko sitten oli kaikki hyvin. Tai ainakin neutraalisti. Naurattaa ajatella, mistä asiosta olin silloin surullinen, verrattuna tähän hetkeen. Tämän hetkinen suru tekee ikuiset ja syvät haavat, jotka tuskin arpeutuvat, ja kun arpeutuvat, tekevät sen hitaasti, niin hitaasti, että kokonainen metsä ehtii kasvaa siemenistä korkeiksi ja suuriksi puiksi ja pensaiksi. Muiden suru ei tee oloa helpommaksi, päinvastoin. Se repii ja kutsuu tuskaisesti pään sisälläni olevaa surua. Suru nousee, ja pääsee ulos kyyneleinä ja itkuna. Itkeminenhän auttaa todistetusti? Saattaa olla, mutta siltä se ei ainakaan tunnu. Itkun ja kyynelten jälkeen kaadun makuulle, katson kattoon yrittäen ymmärtää.

F*ck Cancer