Voisiko ahdistuksesta parantua siten, että...

Tuskin. Sitä paitsi kuka kuuntelisi?

Kyllä se voi hyvinkin auttaa, mitä varhaisemmassa vaiheessa keskustelee ulkopuolisen kanssa ennen kuin pelot ja uhkakuvat muuttuvat mittavammiksi. Yksin ajatuksia pyöritellessä kun niin tuppaa käymään.

Tuo yksittäinen keino toimii vain, jos ajatusrakennelmiensa tarkkailua ei voi hoitaa muulla tavalla. Ajatusten havainnointi on kuitenkin se pointti ajelehtiessamme kohti havaitsijan perimmäisen luonteen ymmärtämistä.

Minulla oli nuorena useita henkilöitä jotka soittivat minulle tuon tyyppisiä puheluita. Oli aika väsyttävää mutta uskon että olin avuksi?

Lääkäriin! Terapiaan!

Käsittääkseni se, mikä tuossa tilanteessa auttaa on se,  että kerrot toiselle ihmiselle, että sinua ahdistaa, jos tavoitat sen tunteen, ja hän kuulee sen tunteesi, eikä niinkään se, että voi mahdollisimman yksityiskohtaisesti selittää kaikkia ahdistuksen synnyttämiä ajatuksia ja uhkakuvia.  

Auttaako pelkkä tilitys, vai pitäisikö kuuntelijan suorittaa myös ns maadoitus? Eli sanoa suoraan että nyt keksit taas asioita omasta päästäsi.

Mä sairastuin ekan lapsen syntymän jälkeen ahdistukseen. Parhaiten siihen auttoi, jos uskalsi sanoa ääneen jollekulle mikä ahdisti. Esim pelkäsin veitsiä ja teräaseita. Pelkäsin satuttavani vauvaanI jne. Luulin sekoavani. Onneksi helpotti ja olen ollut vuosia terve.

Se auttaa paljon mutta hetkellisesti. Minullakin ahdistuneisuushäiriö ja takana monen vuoden terapia. Myöskään se ei parantanut minua mutta helpotti joitain pahimpia vihaamisen ja virheellisen ajattelun malleja.

Olen hyväksynyt ahdistuksen osana elämääni. Mitäpä sille voin. Hoidan sitä osittain alkoholilla jota kuluukin liikaa. Kamppailun siis nyt myös sen kanssa. Yritän pitää raittiita päiviä ja välttää varsinaista dokaamista.

Tästä huolimatta olen onnellinen ihminen. Minulla on hyviä läheisiä ystäviä ja ihana mies ja lapset. Lapset ovat hyvin tasapainoisia ja tyytyväisiä minun ongelmista huolimatta. Lasten niskaan en niitä kaadakaan.