Ärsyttää, kun yksinäisyyskeskustelussakin tilan kaappaavat värikkäät ja vahvat persoonat. Aidosti yksinäisille ei jää mitään.

Luin äsken Rosa Meriläisen kolumnin (en laita linkkiä) yksinäisyydestä. Siinä Rosa kertoi olleensa yksinäinen, koulukiusattu lapsi ja nuori.

Yksinäisyys laittoi hänet käyttäytymään haastavasti: ryyppäämään, tappelemaan, harrastamaan suojaamatonta seksiä.

Ihan hyvää traumojen purkua varmaan Rosalle kolumnien kirjoittaminen, mutta suurin osa oikeasti yksinäisistä lapsista ja nuorista ei tee noita asioita. He eivät pysty, koska heillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa. En kiistä Rosan kokemusta kiusatuksi joutumisesta, mutta kun kaksi tasavahvaa lasta tappelee, se ei ole kiusaamista vaan jotain muuta. Rosa on värikäs, puhelias ja äänekäs persoona, ei mikään yksinäisen stereotyyppi. Hän voi varmasti kokea emotionaalisesti yksinäisyyttä, mutta sosiaalisesti yksinäinen lapsi tai nuori hän ei ole ollut.

Milloin saataisiin yksinäisyydestä puhuttaessa huomiota niille aidosti yksinäisille, aroille ja pelokkaille lapsille ja nuorille, ilman että siihen tulee joku räyhäkkä täti-ihminen kertomaan, että minäkin olin niin yksin koko nuoruuden, että ryyppäsin ja n***in.

Tietysti "kaikki huomio on hyvää huomiota". Ehkä kolumni sai kuitenkin jonkun ajattelemaan.