Onko yleistäkin, että parisuhteessa jompikumpi on se huolehtija-hoivaaja ja toinen se huolehdittava?

Ainakin omat kaikki ukkoni ovat aina olleet noita huolehdittavia. Ehkä vika on minussa, vaikken todellakaan mitenkään passaa ketään. Olishan se ihanaa ees joskus vaikka sairaana edes olla huolehdittu kuten lapsena ikään, mutta ei. Jotenkin sitä aina huomaa, ettei mies vaan osaa eikä pärjää yksin. Ilmeisesti niiden poikamiesboxit ovat olleet hyvin törkyisiä ja pakolliset asiat on hoidettu joten kuten rima heiluen ja muistutuslaskuja maksellen.

Ihanne tietty olisi sellainen tasainen vastuun jakaminen asioista ja kumpikin osaisi itse maksaa omatoimisesti edes omat laskunsa. Tykkäisin minä hoivatakin toista jos se olisi vastavuoroista. Olisi ihanaa vaikka puolin ja toisin välillä saada aamiaista sänkyyn ja etenkin kipeänä jos olisi vähän paapottu kuten lapsena ikään. :) Tämä on pelkkää turhaa haavetta.. Nykyisellekin ukolle joudun olemaan kuin äiti. Lapsia ei vielä ole.

Yksinään ukko vaan touhottaa. Kaikki jää sille tielle, mikään tavara ei löydä hänellä takaisin paikalleen. Kyselee ja vaatii jatkuvasti apua etänäkin. Nuoret aikuiset soittaa äidilleen, tämä 35v ukko soittaa joka pikkuongelmassa minulle. Miten muilla?