Loysin paivakirjani 5-7-luokilta ja naa on taynna draamaa. Oliko kellaan muulla tammoista, etta tyttojen kesken oli tosi raakaa pelia?

Mä olin seiskalta lukion tokaan rakastunut luokkakaveriin. Aina kokonaisen viikon yläasteella jaksoin jos se hymyili kerran.



Nauratti, kun luin just seiskan päiväkirjaa. Välillä poika ei hymyillyt vaan oli töykeän oloinen. Ikinä en tietenkään kertonut ihastusta, katselin vaan vaihvihkaa vuodesta toiseen. Kun ei hymyillyt, kirjoitin: " Jos kysyisin keltä tahansa ne käskis vaihtaa (lisäys nyt: ihastuksen kohdetta siis), mut mä en vaaan PYSTY!!" Heh, sitä vaan siis vaihdettiin.



Vihdoin viiden vuoden hymyjen jälkeen kysyin alkaako se seurustella mun kans (kun oli ekaks sanonu et mennään vaan leffaan) ja se sanoi ettei ikinä. Seuraavalla viikolla aloin seurustella pojan kanssa, joka oli yrittänyt mua jo kauan. Tämä poika oli nykyinen mieheni, ja pari viikkoa sitten tuli 10 äärettömän onnellista vuotta yhdessä täyteen :D

Mulla on ihan samanlaiset muistot ala-asteelta, ja onneksi muutettiin niin että aloitin yläasteen muualla.

Meidän luokalla oli kaiken lisäksi yli 20 tyttöä, niin siihen joukkoon kyllä mahtui konflikti jos toinenkin...

Voitte arvata, että joku oli aina vuorollaan se syrjitty ja sai olla 3-luokkalaisten kanssa, jos nekään huoli mukaan. Miksi se onkin tyttöjen leikeissä aina tuollaista, ettei voida olla porukassa, tai vaikka oltaisiinkin kaksin, niin sekin perustuu ainoastaan sille, että nyt kummankaan ei tarvi olla yksin kun voidaan yhdessä kiusata sitä yksinäistä.

Ne tunteet on lapsella ihan yhtä suuria kuin aikuisillakin.

5-luokalta rippikoululeirille asti ihastunut naapurin poikaan. Sitten se riparilla alkoi seurustella toisen tytön kanssa ja ysillä se vaikuttikin jo tosi idiootilta. Mutta ajatelkaa nyt, 4 vuotta pienen varhaisteinin elämästä vaan pelkkää turhaa toivetta ja haavetta, ei kiesus... Miten sitä jaksoikin olla niin sinnikäs...