Lue keskustelun säännöt.
Musta ei vaan koskaan tule luontevaa hiekkalaatikko mammaa
10.05.2018 |
Kaikkeni olen yrittänyt. Ei onnistu. Lapsen kanssa kun olen puistossa vaan äimään ja jumitan, en osaa olla luontevasti. En yleisesti ottaen jännitä muiden ihmisten läsnäoloa tai juuri ajattele sitä, enkä kärsi sosiaalisten tilanteiden pelosta. Mutta joku tuossa puistossa muiden vanhempien ja lasten lasnäollessa hirvittää ja ahdistaa. Lapsi on normaalia sosiaalisempi ja reagoi jokaiseen lapseen, joka aiheuttaa vielä enemmän ahdistusta kun ei tiedä miten vanhemmat reagoi, onko heidän lapsensa liian arka tms. Mikä mua vaivaa?
Kommentit (8)
Mulle tuo oli elämäni ihaninta ja luontevinta aikaa kun lapseni oli hiekkalaatikko iässä. Aina löytyi juttukavereita mulle, ja leikkikavereita ihanalle uteliaalle lapselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tottumiskysymys. Ole vain ihan tavallisesti. On ne mullekin joskus vaivaannuttavia tilanteita. Jotkut vanhemmat juttelevat, useimmat eivät mitään. Haastavia tilanteita tulee silloin kun lapsilla tulee jotakin riitaa. Mutta aina niistäkin on selvitty.
Jos olen tavallisesti saan yleensä pahaa katsetta. Niimpä menen aina joka kerta johonkin ihmeelliseen tilaan, joka ei ole minä. Joka vaan jumittaa ja sanoo robottimaisesti joitain lauseita. Ap
Vierailija kirjoitti:
Mulle tuo oli elämäni ihaninta ja luontevinta aikaa kun lapseni oli hiekkalaatikko iässä. Aina löytyi juttukavereita mulle, ja leikkikavereita ihanalle uteliaalle lapselleni.
No sepä mukava sitten. :D
No ei se puistossa möllääminen oo mikään äitiyden peruspilari. Ei oo pakko käydä siellä, ei vaikka olisi puisto ihan 5 minuutin matkan päässä.
Toki jos lapsi hinkuu sinne niin onhan se hyvä silloin tällöin käydä, mutta ulkoilla voi muutenkin.
Minäkään en vaan nauti leikkipuistoilusta. Meillä lapsi kulki pienempänä minun mukana, minne nyt olikaan menoa. Puistossa käytiin ehkä pari krt kuussa. Tehtiin mielummin erilaisia retkiä, metsään, eläimiä katsomaan, museoihin, mihin milloinkin. Joskus oli ystäväperheitä mukana, useimmiten ei. Puistossa käyntikin oli ikäänkuin retki meille.
Sitten kun lapsi täytti 3-v niin meni päiväkotiin ja siellä sitten sai kyllikseen sitä puistoilua/leikkipihahommia. Ja niitä kavereita. Ei niitä aiemmin edes kaivannut, eikä ole kokenut nyt isompana, että mitään olisi missannut.
Äitejä/perheitä on erilaisia. Ei turhaan yritetä kaikki olla toistemme kopioita.
Mutta miksi siellä leikkipuistossa juuri menet tuollaiseen moodiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma lapseni ovat jo pian teinejä mutta muistan hyvin kuvaamasi tunnetilan. En viihtynyt leikkipuistoissa lainkaan ja syynä lähinnä touhottavat ja lapsistaan vouhkaavat supermammat. Mä en koskaan käsittänyt miten nää äidit jaksoivat jokaisen hetkensä lapsen hoitamisen ohella myös keskustella vaan ja ainoastaan lapsista: miten vatsa toimii ja minkä väliset läjät on vaippaan tänään tullut, milloin on opittu kävelemään, miten ruoka maistuu, miten puhe kehittyy jne. Ja don’t get me wrong, lapset on ihania mutta rajansa kaikella. Joskus nää äidit pyysivät mustakin johonkin yhteiseen mammojen illanviettoon, jossa ois tietysti puhuttu tuntitolkulla lapsista. Kieltäydyin kohteliaasti. Onneks hiekkalaatikkoajat on jo kaukana menneisyydessä!
Vierailija kirjoitti:
Mutta miksi siellä leikkipuistossa juuri menet tuollaiseen moodiin?
En mä tiedä, kai kun siellä on yleensä muita vanhempia lastensa kanssa ja se tietynlainen kyttääminenkin on ahdistavaa. Ap
Tottumiskysymys. Ole vain ihan tavallisesti. On ne mullekin joskus vaivaannuttavia tilanteita. Jotkut vanhemmat juttelevat, useimmat eivät mitään. Haastavia tilanteita tulee silloin kun lapsilla tulee jotakin riitaa. Mutta aina niistäkin on selvitty.