Jumissa oman elämän kanssa. Mistä alkusysäys liikkelle lähtöön?

Hanki harrastus mitä rakastat. Jos et keksi, niin hanki harrastus mistä pidät.

Tulee kummasti sisältöä ja tarkoitusta elämään.

ala kirjoittamaan. 

up

Up

Ensin hankkiudut eroon eksästäsi. Millainen itsekunnioituksen puute aiheuttaa seksin jatkumisen eksäsi kaltaisen sian kanssa? Laita sen lopettaminen mind mappisi keskelle. 

Itse olen ollut aikanaan lähes samanlaisessa tilanteessa eron jälkeen. Ensimmäinen kysymys sinulle on, että kauanko teidän erosta on nyt kulunut aikaa? Pitkä suhde vaatii pitkän toipumisen, jotta pääset taas jaloillesi.

Toinen kysymys, missä asut ja minkä takia asut juuri siellä? Itse jäin aikanaan eron jäkeen lähelle exää lasten kanssa, jotta heidän olisi helpompi tavata molempia vanhempiaan. Tämä oli oman toipumisen kannalta väärä ratkaisu. Minulle ei ollut siellä mitään vaikka ystäviä olikin lähellä. Elin vain lapsilleni ja lasteni takia, oman elämän laitoin ns. hyllylle odottamaan.

Mulla meni ensimmäinen vuosi eron jälkeen toipuessa pahimmasta. Ja silti koko ajan tuli lisää paskaa niskaan. Silti hädän hetkellä tukeuduin exääni ja seksiäkin harrastimme suht säännöllisesti lähes koko vuoden ajan. Vasta kun minulle tuli uusi suhde, loppui seksi väliltämme. Se taas huononsi välejämme todella paljon. Kun tämä suhde sitten päättyi muutaman kuukauden jälkeen, menin suoraan exäni luo ja harrastimme seksiä vielä viimeisen kerran. Viimeiseksi tuo kerta jäi siksi, että minua alkoi puistattaa asia niin paljon, etten enää halunnut sen tapahtuvan uudelleen. Pääsin siis kerralla eroon exästäni ja tästä kesäheilaistani.

Seuraavan vuoden eli aika villisti, lähinnä lapsilleni, mutta ajat jolloin he eivät olleet luonani käytin itseeni. Irtosuhteita, yhden illan juttuja, juhlia ja hyvää fiilistä. En hakenut mitään vakavaa ja annoin vain mennä. Tämä teki minulle hyvää vaikkai kaikista ei tuollaiseen olisi. Siinä oppi tuntemaan itseään ja kun aikani olin tuota jatkanut, huomasin etten enää kaipaa ketään ja seison omilla jaloillani. Vasta sen jälkeen olin valmis ajattelemaan jotain uutta, vakavampaa suhdetta. Siihen meni kuitenkin vielä jonkun aikaa, mutta nykyisin minulla on ihana rakastava aviomies ja uusi perhe (toki vanhat lapset mukana) ja elämme aivan toisella paikkakunnalla. Tämä teki meille hyvää ja nyt vasta alkaa exään välit olla sellaiset, et lapset vaihdamme sovussa emmekä muuten ole tekemisissä keskenämme.

me ne woa kirjoitti:

Olen jo pidempään miettinyt mistä elämälle saisi jotakin suuntaa. Tuntuu että olen täysin jumissa, jossain ihmeellisessä välitilassa. Miten TE olette löytäneet elämään merkityksellisyyttä ja onnea?

Olen alle nelikymppinen kahden lapsen eronnut äiti. Olen vakkaritöissä. Olemme terveitä ja kaapissa on ruokaa, rikkaita emme ole, mutta kaikki on hyvin.

Silti, mulla on suurimman osan ajan fiilis että olen "vankilassa". En pysty ilmaisemaan itseäni kuten haluaisin. Roikun väärissä ihmisissä ja olen osittain (itsediagnosoinut itseni) tunnevammainen; en osaa luottaa ihmisiin, en ole kovin optimistinen ihmissuhteiden kanssa. En osaa näyttää tunteitani, pelkään konflikteja, en uskalla puhua suoraan. Olen ns. kiltti, tunnollinen tyttö. Aina semmonen olo että olen tehnyt väärin ja mun pitäisi hävetä, mutta en ymmärrä miksi.

Lasten isä on kuvioissa mukana, ero oli rankka mutta pakollinen. Olin todella rakastunut, olimme naimisissa 10 vuotta.. mutta avioliiton aikana mies saikin pari lasta (tuli mulle täysin yllätyksenä) "entisen" naisystävänsä kanssa. Tää oli todella raskas paukku mulle, ja vieläkin on (vaikka vikan lapsen syntymästä on kohta 7 vuotta). En ole eron jälkeen seurustellut, se ajatus tuntuu tosi vaikealta - vaikka haluaisin terveellisen parisuhteen.

Jollakin sairaalla tasolla rakastan myös ex-aviomiestäni edelleen, vaikka hän pettikin mua todella paljon. Ehkä se on läheisriippuvaisuutta. Vietämme aikaa "perheenä". Olemme olleet seksisuhteessa eron jälkeen. Tämäkin mua hävettää, en ole siitä kertonut kenellekään. Koskaan ennen mulla ei ole ollut salaisuuksia, nyt niitä on alkanut tulemaan suuntaan jos toiseen. Ja se ei ole minua. Haluaisin rehellisen, tasapainoisen, onnellisen, sisällöllisen, keskustelevan parisuhteen. Kunnioitusta. RAKKAUTTA.

Sillä alan lähestyä 40v etappia. Lapset kasvaa. Mulla ei ole elämässä muuta sisältöä kuin lapset (hullu arkipyöritys; koulu, harrastukset, pyykit, ruoka..) ja työ.

Mulla on nyt lapseton viikonloppu, joten ajattelin että teen jonkun miellekartan ajan kuluksi (lapset isällään), jotenkin selvennän omia ajatuksia. Mutta onko teillä vinkkejä miten saada elämään jotain suuntaa, miten ryhdistäytyä. Miten selättää tää paniikki jota koen siitä, että aika valuu ja valuu ja minä kellun keskellä ihmeellistä tunteiden sekasotkumerta.

Kiitos jo etukäteen, ihan konkreettiset pienetkin vinkit ovat tervetulleita.

Lopeta nyt ainakin se exän tarpeiden mukaan pelaaminen. Älä anna hänelle seksiä, äläkä leiki hänen kanssaan mitään muka-perhettä. Hän on se paskis ja tässä teidän tilanteessaan hän on se voittaja: pääsee leikkimään perhettä kahdessa perheessä jossa arvatenkin molemmissa äidit käytännössä huolehtii kaikesta ja pääsee panemaan molemmissa perheissä surutta.

Vaikka tuntuu, että itse/lapset menettävät diilissä niin nyt lukot vaihtoon ja ukko etä-isäksi ja maksamaan elatusmaksut (jos siis ei sitä jo tee). Ei enää yhtään seksiä hänen kanssaan! Et voi pystyä aloittamaan omaa elämääsi kuivalla maalla ja samalla pitää osaa itsestäsi vielä siellä valheellisuuden suossa. Vasta sitten voit alkaa eheytyä ja muodostaa Tsekeissä uutta elämää kun päästät irti!

8 oikaisee auto-incorrectia

Ei sinun Tsekkeihin tarvitse muuttaa uutta elämää aloittamaan 😂

Juu, totta on tuo ex:n kanssa edelleen "perheen pitäminen", koska sitähän tämä on; salassa, jo parin vuoden ajan. Hän elää kuitenkin omassa kodissaan omaa elämäänsä, ja varmasti huitelee missä ikinä huiteleekaan arkivapainaan. Ja tosiaan, pitää sitä toista perhettä. 

Olen tapailluit muita miehiä tässä näiden vuosien aikana, ja tää ex:kin heti eromme jälkeen muutti tahollaan yhden naisen kanssa kimppaan (kyseessä ei kuitenkaan ole tämä jonka kanssa hänellä lapsia). Petti mua senkin kanssa, viel sinä aikana ku asuimme yhdessä ja olimme avioliitossa. Kun tapailin muita, MULLA oli koko ajan tunne takaraivossa että petän. Ihan hullunkurista. Mehän asumme erillään, hän on tehnyt vaikka mitä schaibaa mulle, silti MÄ Kelaan että petän häntä. Omantunnon ääni mulla päässä niin voimakkaana. 

Ja hän keksii pienistäkin jutuista syitä olla musta mustasukkainen. Se väsyttää ja saa mut lamautumaan. Viimeiseen asti yritän lutvia asiat niin ettei tulis konflikteja. Olen alkanut pelkäämään äänen korotusta ja riitoja, mulla menee niistä heti maha sekaisin ja tulee kauhee fyysinen väsymys; voisin nukkua ja nukkua vaan.  Niinpä musta on alkanut tulemaan todellakin huono omien tunteiden ilmaisussa. Jos tapaan uuden miehen, mä en yksinkertaisesti osaa olla lähellä, en osaa näyttää herkkää puoltani, en vaan pysty siihen. Pelko oman itsen paljastamisesta on niin kauhea. Seksiä pystyn harrastaa joo, mutta tunteiden näyttäminen on mahdotonta. Jas se on tosi pelottavaa, sillä olen vahvasti ja syvästi tunteva, mielestäni tosi herkkä tyyppi. 

Harrastuksia olen miettinyt, mutta en oikein keksi mitään, tuntuu ettei ole mielenkiintoa mihinkään. Kahden pienen lapsen kanssa se oma aika on vähäistä. Kuntosalikortin otin vuoden vaihteessa, mutta siihenkin tullut nyt kuukauden verran taukoa kun lapset ja itse olemme sairastelleet tässä kaiken mahdollisen. 

Jotenkin aivan paukut kadoksissa. Viikot menee niin että odotan aina viikonloppuja, mutta sit jos  on lapsivapaa, olen yleensä yksin koko viikonlopun (kavereille perheet joiden kanssa touhuilevat) tai teen ylitöitä.  Jos mulla on lapset, toki sit näen tuttavaperheitä ja vanhempiani.  Asun kaupungissa jossa olen syntynyt, sillä työpaikkani on tällä. Ex muutti tänne myös (ollakseen lähempänä lapsia) pari vuotta sitten ja asumme aika lähekkäin. Joskus ajellut lapsiviikonloppuinaan kotini ohi ja sit tulee tekstaria jos mun auto ei olekaan parkissa tjtn. 

Olemme eronneet monta kertaa ja avioerottuamme päätin ja vannoin etten koskaan palaa yhteen hänen kanssaan. Vuoden verran olimmekin erossa ja mielestäni olin ihan OK kunnossa silloin, pidin hauskaa, oli niitä irtosuhteitakin. Sitten jotenkin "vahingossa" kävi niin että palasimme yhteen. Eka se oli vain seksiä, ja tunsin että olen "niskan päällä", mutta lopulta se menikin siihen ajan viettämiseen perheenä ja pikkuhiljaa palattiin ns. parisuhdemodeen. Ja nyt sitten tätä jumissa olemista. Minä en luonnollisesti pysty luottamaan häneen, hän ei minuun, sillä koko ajan kyseenalaistaa kenen kanssa vietän aikaa, on mustasukkainen esim. ystävieni aviomiehistä.

Ymmärrän että mun pitää päästä irti ja tehdä lopullinen ero, mutta se on helvetin vaikeeta. Olemme olleet yhdessä niin kauan. Hullua, sillä on hän on kohdellut mua niin huonosti, silti olen narkissa häneen. Läheisriippuvainen, se mä olen ja tiedän sen. 

ei kai siinä auta kuin päivä kerrallaan. Välit poikki ex-mieheen, ja katse omaan itseen. 

me ne woa kirjoitti:

Juu, totta on tuo ex:n kanssa edelleen "perheen pitäminen", koska sitähän tämä on; salassa, jo parin vuoden ajan. Hän elää kuitenkin omassa kodissaan omaa elämäänsä, ja varmasti huitelee missä ikinä huiteleekaan arkivapainaan. Ja tosiaan, pitää sitä toista perhettä. 

Olen tapailluit muita miehiä tässä näiden vuosien aikana, ja tää ex:kin heti eromme jälkeen muutti tahollaan yhden naisen kanssa kimppaan (kyseessä ei kuitenkaan ole tämä jonka kanssa hänellä lapsia). Petti mua senkin kanssa, viel sinä aikana ku asuimme yhdessä ja olimme avioliitossa. Kun tapailin muita, MULLA oli koko ajan tunne takaraivossa että petän. Ihan hullunkurista. Mehän asumme erillään, hän on tehnyt vaikka mitä schaibaa mulle, silti MÄ Kelaan että petän häntä. Omantunnon ääni mulla päässä niin voimakkaana. 

Ja hän keksii pienistäkin jutuista syitä olla musta mustasukkainen. Se väsyttää ja saa mut lamautumaan. Viimeiseen asti yritän lutvia asiat niin ettei tulis konflikteja. Olen alkanut pelkäämään äänen korotusta ja riitoja, mulla menee niistä heti maha sekaisin ja tulee kauhee fyysinen väsymys; voisin nukkua ja nukkua vaan.  Niinpä musta on alkanut tulemaan todellakin huono omien tunteiden ilmaisussa. Jos tapaan uuden miehen, mä en yksinkertaisesti osaa olla lähellä, en osaa näyttää herkkää puoltani, en vaan pysty siihen. Pelko oman itsen paljastamisesta on niin kauhea. Seksiä pystyn harrastaa joo, mutta tunteiden näyttäminen on mahdotonta. Jas se on tosi pelottavaa, sillä olen vahvasti ja syvästi tunteva, mielestäni tosi herkkä tyyppi. 

Harrastuksia olen miettinyt, mutta en oikein keksi mitään, tuntuu ettei ole mielenkiintoa mihinkään. Kahden pienen lapsen kanssa se oma aika on vähäistä. Kuntosalikortin otin vuoden vaihteessa, mutta siihenkin tullut nyt kuukauden verran taukoa kun lapset ja itse olemme sairastelleet tässä kaiken mahdollisen. 

Jotenkin aivan paukut kadoksissa. Viikot menee niin että odotan aina viikonloppuja, mutta sit jos  on lapsivapaa, olen yleensä yksin koko viikonlopun (kavereille perheet joiden kanssa touhuilevat) tai teen ylitöitä.  Jos mulla on lapset, toki sit näen tuttavaperheitä ja vanhempiani.  Asun kaupungissa jossa olen syntynyt, sillä työpaikkani on tällä. Ex muutti tänne myös (ollakseen lähempänä lapsia) pari vuotta sitten ja asumme aika lähekkäin. Joskus ajellut lapsiviikonloppuinaan kotini ohi ja sit tulee tekstaria jos mun auto ei olekaan parkissa tjtn. 

Olemme eronneet monta kertaa ja avioerottuamme päätin ja vannoin etten koskaan palaa yhteen hänen kanssaan. Vuoden verran olimmekin erossa ja mielestäni olin ihan OK kunnossa silloin, pidin hauskaa, oli niitä irtosuhteitakin. Sitten jotenkin "vahingossa" kävi niin että palasimme yhteen. Eka se oli vain seksiä, ja tunsin että olen "niskan päällä", mutta lopulta se menikin siihen ajan viettämiseen perheenä ja pikkuhiljaa palattiin ns. parisuhdemodeen. Ja nyt sitten tätä jumissa olemista. Minä en luonnollisesti pysty luottamaan häneen, hän ei minuun, sillä koko ajan kyseenalaistaa kenen kanssa vietän aikaa, on mustasukkainen esim. ystävieni aviomiehistä.

Ymmärrän että mun pitää päästä irti ja tehdä lopullinen ero, mutta se on helvetin vaikeeta. Olemme olleet yhdessä niin kauan. Hullua, sillä on hän on kohdellut mua niin huonosti, silti olen narkissa häneen. Läheisriippuvainen, se mä olen ja tiedän sen. 

Voi rakas pikku AP, exälläsi ei ole mitään asiaa olla mustasukkainen yhdestäkään tekemisistäsi. Jos hän jotain utelee, niin sanot vain viileästi, ettei asia todellakaan kuulu hänelle pienimmässäkään määrin. En tiedä, miten olet voinut päästää elämäsi tuohon tilanteeseen :( siis ymmärrätkö oikein, että ex tulee teille ’leikkimään perhettä’ kun hänelle sattuu sopimaan, ja hänen mielestään on Ok, että muun ajan hän paneskelee puolta kylää, mutta sinä et saisi edes kahvilla käydä jonkun uuden tutun kanssa? Ymmärrät varmasti itsekin, ettei maailmassa ole yhtään ainoaa syytä, miksi tämä olisi ok. Sitä vastoin kaikki maailman syyt sanovat ettei tämä ole Ok ja oikein.

Jos et muuta keksi, etkä pysty ajattelemaan riittävän itsenäisesti ja itsekkäästi, mieti vähän, minkälaiset aikuisten mallit sinä toiminnallani annat lapsillesi! Haluatko oikeasti kasvattaa miehesi kaltaisen hunsvotin tai itsesi kaltaisen alistujan?

Ja nyt pois joka ikinen puolustuspuhe siitä, että mies on oikeastaan ihan hyvä isä. EI ole, kun kohtelee äitiä kuten sinua! Hunsvotin heivaaminen tuntuu varmasti vaikealta - jääthän ihan yksin sitten. Mutta niin kauan kuin sallit tuollaisen kaksoiselämän et voi itse mennä elämässäsi eteenpäin! Ja muista - mitä teet oman elämäsi kanssa, ei kuulu pätkänkään vertaa tuolle hyypiölle!!!

Miten menee, ap?

Tee siivous. Nimittäin turhat tyypit pois roikkumasta. Ja mieti mistä tykkäät, tee niitä. Talous tietysti määrää ja aika, pitää ottaa aikaa väkisin. Luonto, ulkomaat, koti vai joku tutkiminen. Uuden oppiminenko. Vinkkejä löytyy vaikka mistä, verkosta ja messuilta. Ei ole pakko kopioida muita.