Millaista elämäsi oli, kun se oli parhaimmillaan?

Työtä, toista työtä, harrastusta, upeita ihmisiä, menestystä, mielekästä tekemistä enemmän kuin olisi jaksanut tehdä, huikea jatkumo upeaa elämää. Vähä vapaa-aika ulkomailla.

Varmaan joskus 13-20-vuotiaana.

Koulussa oli kivaa (ei koulun takia mutta oli mukavaa ja mutkatonta kavereiden kanssa) ja olin kauhean kiinnostunut pojista ja tosi toiveikkaana odottelin koska törmään "siihen oikeaan"

Kaikki oli vielä edessä, kaikki mahdollista, eikä velvollisuuksia juuri nimeksikään. Pystyi ajattelemaan vain itseään ja tekemään mitä huvitti.

Hyvää elämäni on nytkin, kohta 4-kymppisenä, mutta onhan tässä elämän realiteetit tullut hyvin selväksi...

Nuorena aikuisena.

Opiskelu aikana. Kaikki vielä edessä, kaikki oli mahdollista. Sain ihanan poikaystävän silloin , on nykyisin mieheni. Elämä on ihan ok nytkin. Ei vain ole nuoruuden huumaa. On jo enemmän rajoituksia kuin mahdollisuuksia.

Kyllä se taitaa olla nyt. Lapset isoja, kiva työ, paljon vapaa-aikaa, riittävästi rahaa ja suht terveitä olemme kaikki.

N48

Silloin kun ensimmäinen lapseni oli pieni, hän oli niin ihana pieni aurinko, olimme juuri menneet mieheni kanssa naimisiin, rakastin häntä ja luotin häneen. Minulla oli kiva työ ja hyvä koti ja harrastus. 

Kaikki muuttui kun toinen lapsemme syntyi ja mies petti minua. Siitä on nyt viisi vuotta aikaa enkä ole oikein vieläkään toipunut :( En enää oikein usko että minusta koskaan tulee uudestaan niin onnellinen.

Mun elämäni on aina ollut parhaimmillaan juuri sillä hetkellä. Tulevaisuudesta ei tiedä, joten ehkä elän juuri nyt elämäni parasta aikaa. Tai sitten elämäni parhaat ajat ovat vielä edessä. Tällä hetkellä elämäntilanteeni on samankaltainen kuin kommentoijalla nro 5.

Kun sain vuorotteluvapaata ja muutin ulkomaille opiskelemaan. Elämäni paras vuosi. Uusi ympäristö, uusia haasteita, uusia kavereita, uusi heila ja rahaakin oli mukavasti.

Tosin ei tässä nykyisessäkään mitään vikaa ole. Vuodet ovat keskimäärin aina olleet toinen toistaan parempia.

Juuri nyt: ikää 34v, täydellinen avopuoliso, ei lapsia eikä tule, vapaus, terveys, hyvä työpaikka. Olen onnellinen!

seksiä, omaisuutta, rahaa, jo mainettakin vähäisessä määrin,

Nyt enää murto-osa jälellä vaan minkäs tekee,

pitäisi varmaan ryhdistäytyä ja rykästä vielä kerran.

Olin alle kouluikäinen ja sai vain olla lapsi ja leikkiä. Mistään ei tarvinut kantaa vastuuta, äiti hoiti kaiken. Oi voi. Siitä lähtien onkin sitten ollut pelkkää alamäkeä. Millonkohan tämä kurjuus loppuu? N28

Vierailija kirjoitti:

Mun elämäni on aina ollut parhaimmillaan juuri sillä hetkellä. Tulevaisuudesta ei tiedä, joten ehkä elän juuri nyt elämäni parasta aikaa. Tai sitten elämäni parhaat ajat ovat vielä edessä. Tällä hetkellä elämäntilanteeni on samankaltainen kuin kommentoijalla nro 5.

Sama, päivä päivältä paranee. Haudassa varmaan olisin ilman lapsiani.

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun ensimmäinen lapseni oli pieni, hän oli niin ihana pieni aurinko, olimme juuri menneet mieheni kanssa naimisiin, rakastin häntä ja luotin häneen. Minulla oli kiva työ ja hyvä koti ja harrastus. 

Kaikki muuttui kun toinen lapsemme syntyi ja mies petti minua. Siitä on nyt viisi vuotta aikaa enkä ole oikein vieläkään toipunut :( En enää oikein usko että minusta koskaan tulee uudestaan niin onnellinen.

Ei susta enää tulekaan onnellista. Ei ainakaan, jos et eroa. Sanon kokemuksesta.

Ollessani yksinelävä työtön alkoholin suurkuluttaja. Tämä ei ole vitsi. Noista ajoista on pudottu kauaksi.

Sanotaan, että noin 17-25 vuotiaana eli lukion loppupuolelta korkeakoulusta valmistumiseen saakka. Opiskeluelämä oli mahtavaa. Uusi ystäviä, ihastuksia, bileitä, jaksoi valvoa hyvin, elämässä kaikki tuntui olevan mahdollista. Toki taloudellisesti oli välillä tiukkaa, mutta tein osa-aikatöitä opintojen ohella, mikä auttoi. Nyt työelämä vienyt mehut ja elämän realiteetit iskeneet todella päälle. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on?

Toki voisin opiskella vielä uuden tutkinnon ja hankkia mielekkäitä harrastuksia (niitä kyllä onkin) mutta silti se ei tunnu enää _samalta_. Se nuoruuden into ja hehku on poissa. No, keski-iän kriisiä odotellessa. Mitä lie elämä tuokaan vielä tulleessaan..

t. 30v.  

Lukioikäisenä 16-18, oli ihania ystäviä, tehtiin kaikkea kivaa, bailattiin ja opiskeltiin, huolettomia ja onnellisia. Oi niitä aikoja, tapasin myös elämäni ensi rakkauden tuolloin :)

ja oikeastaan sen jälkeenkin .. aina tuonne 22v asti...

up