Aloin äsken miettimään todenäköisyyksiä siihen että olen tavannut mieheni ihan penskana ja rakastan häntä edelleen

17- vuotiaana, mistään mitään tietämättömänä tytönhupakkona rakastuin mistään mitääntietämättömään pitkätukkaan ja edelleen yli 20 vuotta myöhemmin pidän häntä elämäni ihmisenä.
Nyt ollaan keski-ikäisiä ja elämä muuttanut meitä molempia.. Miten silti pystymme rakastamaan? Miten pystyimme noin nuorina päätymään näin oikeaan ratkaisuun? Kummallista..