Mua jännittää tän päiväinen psyk.keskustelu.

Mulla ollaan lopettamassa hoitoa ja ristiriitaiset tunteet siitä...joudun kuitenkin lääkitystä syömään lopun ikäni. Toisaalta haluan lopettaa itsekin ja toisaalta taas pelkään sitä että syvä masennus uusiutuu ja en tunnista ajoissa taî annan taas mennä liian pitkälle. Tapani on ollut pärjätä vaikka läpi kiven, Sen takia olenkin ollut psykoosissa. Tai siis unet meni kokonaan ja menin lukkoon. En uskalla kertoa tunteitani keskustelussa koska hoito kuitenkin lopetetaan. Tarkoitan sitä että olo on vapaapäivinä hyvä mutta työpäivät jännittää. En olisi halunnut sairastua henkisesti mutta näköjään reagoin stressiin niin. Toiset sairastuu fyysisesti. Silti joutuu koko ajan häpeämään sairauttaan, kukaan ei puhu psyykkisistä ongelmista työelämässä tai muutenkaan mutta fyysisistä puhutaan avoimesti. Tuntuu yksinäiseltä..