Lue keskustelun säännöt.
Onko äitini normaali?
17.06.2017 |
Olen kolmekymppinen nainen, joka on naimisissa ja jolla on useampi lapsi. Äitisuhteeni on hyvin vaikea, vaikka äitini ei varmaankaan ymmärrä miksi, koska mielestään hän on ollut rakastava ja hyvä äiti.
Sairastuin erääseen perinnölliseen vaikeaan sairauteen. Äitini ei juurikaan osoittanut myötätuntoa, mutta oli jollain tapaa iloinen, että meillä on nyt yhdistävä tekijä (tämä sairaus). Hän ei ole viime aikoina muuta tehnytkään kuin kertonut OMISTA sairauden oireistaan minulle.
Lapsiini hän suhtautuu oudosti. Aina se lapsi, joka häntä kiinnostaa, on nuorin, se suloisin ja vauvaisin. Kun lapseni kasvavat, äitini kiinnostus heitä kohtaan vähenee. Jollain tapaa hän tiedostaa tuon ja kohteliaisuuttaan kyselee joskus jotain vanhimmista lapsistani jotain mutta huomaa, että oikeasti häntä ei kiinnosta.
Tässä joitain asioita.
Kommentit (18)
Oletko maininnut näistä asioista äidillesi? Kannattaisi lähteä siitä, ohjata häntä, kommunikoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia, vanhemmuus ei tee kenestäkään hyvää ja ehjää ihmistä , jos on omia traumoja vaikka taustalla, kuten usein on. vanhemmuus vaan tuo ne kaikki esiin. joten äitisi on omanlaisensa ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Oletko maininnut näistä asioista äidillesi? Kannattaisi lähteä siitä, ohjata häntä, kommunikoida.
Olen yrittänyt joskus puhua, kirjoitinkin hänelle (on paljon muitakin asioita) mutta hän loukkaantuu. Elää ihan eri todellisuudessa kuin mitä itse koen eläneeni lapsena/nuorena ja mitä elän nyt.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko maininnut näistä asioista äidillesi? Kannattaisi lähteä siitä, ohjata häntä, kommunikoida.
Olen yrittänyt joskus puhua, kirjoitinkin hänelle (on paljon muitakin asioita) mutta hän loukkaantuu. Elää ihan eri todellisuudessa kuin mitä itse koen eläneeni lapsena/nuorena ja mitä elän nyt.
Ap
Voisitko sitten asettaa hänelle rajoja. Jos hän puhuu vain itsestään, poistu paikalta ja sano, ettet jaksa hänen yksipuolisia juttujaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selviydyt asiasta hyväksymällä tuon äitisi outouden. Hyväksyntä ei tarkoita sitä, että sinun tulisi kuunnella hänen vuodatuksiaan rajattomasti. Onko hänellä ollut sairauteensa vertaistukea? Jos ei, ehkä hän nyt hakee sitä sinulta. Sano, että vertaistukea saa jostain muualta, mutta itse et jaksa olla siinä asemassa. Normaali äiti kyllä ymmärtää sen eikä loukkaannu. Äitisi ei vaikuta tasapainoiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Selviydyt asiasta hyväksymällä tuon äitisi outouden. Hyväksyntä ei tarkoita sitä, että sinun tulisi kuunnella hänen vuodatuksiaan rajattomasti. Onko hänellä ollut sairauteensa vertaistukea? Jos ei, ehkä hän nyt hakee sitä sinulta. Sano, että vertaistukea saa jostain muualta, mutta itse et jaksa olla siinä asemassa. Normaali äiti kyllä ymmärtää sen eikä loukkaannu. Äitisi ei vaikuta tasapainoiselta.
Olen ollut, niin kauan kuin muistan, äitini kuuntelija. Minun murheitani - tai ilojani hän ei ole kuunnellut kuin näennäisesti. Esim. isän ja itsensä (huonoista) väleistä on jaksanut puhua minulle. Nyt aikuisena, äitinä ja vaimona ymmärrän että lapsen ei todellakaan tarvitsisi kuunnella moisia vuodatuksia.
Oikeastaan otsikkoni oli huono koska tiedän että hän ei ole normaali. Jonkinlaista vertaistukea kai haen ja jos jollakulla olisi antaa hyviä kirjavinkkejä huonosta äitisuhteesta.
Kiitos jo teille vastanneille:))
Vaikutat tasapainoiselta ja fiksulta naiselta. Pidä nyt huolta siitä, että rajaat vähän välejänne että jaksat itse. olet päässyt asioiden ytimeen, älä masennu. paljon on erilaisia äitisuhteita, ja on ihmisiä joilla ei ole koskaan ollut äitiä, siitäkin selviää.
Hymyä sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat tasapainoiselta ja fiksulta naiselta. Pidä nyt huolta siitä, että rajaat vähän välejänne että jaksat itse. olet päässyt asioiden ytimeen, älä masennu. paljon on erilaisia äitisuhteita, ja on ihmisiä joilla ei ole koskaan ollut äitiä, siitäkin selviää.
Hymyä sinulle.
kiitos
Äiditkin ovat vain ihmisiä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Tulet sen itsekin huomaamaan, kun lapsesi ovat aikuisia ja syyllistävät mitä ihmeellisistä asioista sinua, vaikka et itsekään tiedosta sitä tai muut sisaret.
Mun pikkusisko on aina syyllistänyt vanhempia ja nähnyt heissä paljon vikaa, vaikka minusta meillä on tosi hyvät vanhemmat. Tälläinen on vain ihmismieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äiditkin ovat vain ihmisiä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Tulet sen itsekin huomaamaan, kun lapsesi ovat aikuisia ja syyllistävät mitä ihmeellisistä asioista sinua, vaikka et itsekään tiedosta sitä tai muut sisaret.
Mun pikkusisko on aina syyllistänyt vanhempia ja nähnyt heissä paljon vikaa, vaikka minusta meillä on tosi hyvät vanhemmat. Tälläinen on vain ihmismieli.
Et ehkä ymmärrä että vanhempasi ovat saattaneet kohdella pikkusisartasi eri tavalla kuin sinua. Teillä jokaisella on oma kokemuksenne lapsuudenperheestä.
Mun mummi on samanlainen. Mummillani on 2 lasta, äitini ja äidin pikkuveli, siis enoni. Olin mummini ensimmäinen lapsenlapsi, ollessani pieni hän kohteli mua kuin mitäkin pyhimystä, osti aina leluja ja vaatteita ja vei vesipuistoon ymsyms. Sitten kun tulin teini-ikään, mummi alkoi käyttäytyä todella kylmästi mua kohtaan. Ei enää kiinnostanut mun asiat, haukkui mulle ex-miehensä ja jopa mun äidin. Ei muistanut syntymäpäivänä tai kun pääsin ylä-asteelta. Kun kuuli, että lähdin ammattikouluun, haukkui mut paskaksi ja että miksi en mennyt lukioon.
Nyt enoni muksut (serkkuni siis) ovat 12- ja 10-vuotiaita. Pelkään, että mummi alkaa käyttäytyä samalla tavalla heitä kohtaan, kun tuosta vielä hieman kasvavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vertaistukea 115 sivua:
http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aid…
Et voi muuttaa toista ihmistä mutta aina voit muuttaa muualle.
Itse olen vasta nyt reilu kolmekymppisenä ymmärtänyt miten mielisairas ja itsekäs äitini on ja miten se asia on vaikuttanut minuun jo lapsena. Viimeisin esimerkki on sellainen että oltiin sukujuhlissa ja pitelin sylissä sukulaisen vauvaa ja sanoin äidilleni että eikö olisi ihanaa jos minullakin vielä olisi tämmöinen vauva,äitini kommentti oli että "Vammainen siitä tulisi kuitenkin,älä nyt viitti edes puhua tollasta" Ihan helvetin törkeä kommentti TAAS,alan kyllä jo tottua näihin...
Äitini on omasta mielestään terve, vaikka onkin vähintään 2 krt vuodessa saikulla masennuksen tms vuoksi,hän on maanis-depressiivinen ja välillä menee todella lujaa ja se vasta onkin meille läheisille raskasta :(
Jos haluat ap juttuseuraa niin ilmoittele! Mä en tunne ketään jolla olisi vastaava suhde äitiinsä joten aika yksin saa ajatustensa kanssa olla kyllä..
Kun ikää karttuu, niin ylensä karttuu myös ymmärrystä, miksi on toiminut, asennoitunut, käyttäytynyt, tuntenut, sanonut tms jotenkin omasta mielestä oudosti.
Omiin vanhempiin voi yrittää säilyttää hyvät välit, tai hylätä heidät, kun eivät itseä miellytä heidän tapansa.
No, kukin taaplaa tyylillään ja vastaa käytöksestään. Moni asia vain ei ole ihmisen omassa hallinnassa, esim mitä on itse lapsena kokenut tai millaisissa oloissa elänyt. Ne jättävät arpia, joita joko voi yrittää ymmärtää tai sanoa haavoittuneelle good bye!
Äitisi tykkää vain jatkeistaan? Ei normaalia.