Mitä minulle kuuluu?

Ai mitäkö minulle kuuluu? Masentaa, itkettää, tuntuu ettei elämällä ole sisältöä eikä sellaista iloa, mitä muilla. Muut ihmiset löytävät elämästään sellaisia asioita, mitä he ovat innokkaita kokeilemaan ja heillä on tavoitteita kokea uusia asioita. Miksei minulla ole? Mikä tekee sen ettei minulla ole innostusta lähteä kokeilemaan uusia asioita tai miksen aseta tavoitteita? Tiedostan sen, että tulisin iloisemmaksi siitä, jos kokisin uusien asioiden kautta onnistumisen tunnetta, mutta tietyllä tapaa pelkään kokeilla jotain uutta. Pelkään, että epäonnistun. Pelkään, että joudun taas ajattelemaan siten, että olen huonompi kuin muut. Pelkään sitä, että joudun taas itkemään sen takia, kun en onnistu missään. Kaiken lisäksi ajattelen, että en kuitenkaan innostu siitä niin paljon, että voisin tehdä sitä uudestaan.

Minulla on elämässäni kaikki muu hyvin. Olen päässyt kouluun, johon on todella vaikeaa päästä. Olen sentään onnistunut jossakin, mutta vähättelen sitäkin. Tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla kiinnostunut jostakin sellaisesta, johon olisi vaikeampi päästä. Mikään ei riitä. Mikään ei yksinkertaisesti vain riitä. Näin kaksikymppisenä tulisi paremminkin etsiä niistä mistä iloitsee.

Ihmisestä on vaikea huomata, että joku ihminen ajattelee näin. Minustakaan ei ulkoapäin näkisi, että iloisen hymyn ja sosiaalisen luonteen sisällä voi piillä näin masentunutta olemusta.