Lapsen totuttaminen veden äärellä olemiseen on elinikäinen henkivakuutus!

Meidän 4 v. oppi juuri eilen uimaan. Olen niiiiin ylpeä:)

On totta, että Suomessa jos missä pitäisi veteen suhtautua luonnollisesti. Tietysti lapsia pitää valvoa ja vahtia, mutta veden vältteleminen ja pelkääminen ei ole hyvä asia.

Lisäksi haluaisin tarkentaa, että lapsia ei saa jättää hetkeksikään valvomatta missä on vettä lähellä. Vahinkoja sattuu ja niihin ei mene kuin hetki (esim vedessä liukastuu ja lyö päänsä ja joutuu veden alle).



Meidän poikamme (nyt 4v.) oppi uimaan 3-vuotiaana ja vajaa kaksi vuotiaamme harjoittelee ahkerasti niin silti ei tulisi mieleenkään jättää heitä levollisin mielin, edes 4-vuotiastamme hetkeksikään veteen ilman valvovia silmiä.

Myönnän kyllä itsekin, että minulla on joissakin asioissa omiin pelkoihin perustuvia, rajoittavia periaatteita. Meillä on miehen kanssa jatkuvaa kahnausta siitä, onko lasten kanssa ok tehdä retkiä kallioiseen maastoon vai ei. Vaikka kiipeilytelineet ovat minusta turvallisia, niin kallioita kammoan... pelkään, että lapset liukastuvat ja suistuvat alas jyrkänteeltä. Mies taas koettaa vakuutella minua, ettei vie lapsia vaarallisiin paikkoihin ja huolehtii heistä kyllä.



Kyllähän nämä omista taustoista aika paljon lähtevät. Mies on liikunnallinen ja ketterä, kahdestaankin retkeillessämme hän loikkii haastavassa maastossa kuin vuorivuohi eikä pelkää. Minä taas menisin vain tuttuja polkuja pitkin ilman mitään riskinottoa.



Mutta siis: olen samaa mieltä kuin ap.

Kyllä aikuinen ihminen selviää selvinpäin hengissä veden äärellä vaikka olisi pysynyt koko lapsuutensa kilometrin päässä rannasta. Ja kännisiä ei auta edes äidin opetukset.

Meillä on erittäin vaarallinen ranta mökillä, enkä todellakaan ole totuttanut lapsiani rannalla olemiseen ennen kuin ovat osanneet uida. Rannalle mennään vain ja ainoastaan pelastusliiveissä. Uimahallissa kyllä käydään säännöllisesti, mutta kaikkien viihtyvyyden takia mökillä ranta on peikko, jonne ei ole mitään asiaa ilman pätevää syytä.