ASIAA ERILAISISTA KASVATUS TYYLEISTÄ TIETÄMÄTTÖMILLE

Netistä poimittua



Aikuisjohtoinen, autoritaarinen kasvatus on aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutustapa, jossa keskeistä on aikuisen perustelematon kuri, lapsen ehdoton totteleminen sekä aikuisen ja lapsen välinen kilpailu, jonka aikuinen yleensä voittaa (Rönkä 1989, 11). Aikuisjohtoinen kasvatus rajoittaa sekä aikuista että lasta. Kasvatus perustuu moitteisiin, rangaistuksiin ja aineellisiin palkkioihin. (Ruopila 1983, 255.)



Autoritaarisessä kasvuilmapiirissä lapsi ei opi valinnan tekemistä, omaa tahtomista eikä saa onnistuessaan tyydytystä (Arajärvi 1988, 99). Lapselle saattaa kehittyä hyvin alhainen itsetunto. Hän eristäytyy sellaiseen seuraan ja toimintaan, jossa hän saa hyväksyntää. (Pulkkinen 1981, 144.)



Aikuisjohtoisessa kasvatuksessa aikuiset valtaavat lapsen oman tahdon itselleen, halliten sitä kuin omaansa (Karila 1992, 16.) Lapsella on voimakas tarve saada vanhempiensa rakkautta ja hyväksyntään, joten lapsi tottelee vanhempiensa tahtoa (Saarinen & Ruoppila & Korkiakangas 1989, 81). Amerikkalaisen psykologin Tomas Gordonin (1981, 169) mukaan vanhempien vallanväärinkäyttö saattaa vaikuttaa lapseen niin, että hän katkeroituu, vihaa, haluaa kostaa, valehtelee, tukahduttaa tunteensa, petkuttaa, kantelee, syyttää toista, määräilee, haluaa voittaa aina, liittyy jengiin, alistuu, tottelee, nöyrtyy, mielistelee, mukautuu liiaksi, pelkää yrittää, ei kykene käyttämään luomiskykyään, haluaa varmistaa onnistumisen etukäteen, vetäytyy, pakenee todellisuudesta, näkee päiväunia tai taantuu.



Vanhemmat saattavat kasvattaa lapsensa syyllisyydentuntoiseksi. Tällöin lapsi kokee jatkuvasti, että hänen tekonsa aiheuttavat vanhemmille suurta mielipahaa tai sairautta. Syyllisyydentunto voi näkyä lapsessa aggressiivisuutena tai itsetuhoajatuksina. (Arajärvi 1988, 112.)



Ylihuolehtivaiset vanhemmat aiheuttavat lapsessa passiivisuutta, riippuvuutta sekä avuttomuuden tunnetta. Tällöin lapseen ja vanhemman väliseen suhteeseen liittyy aina sekä rakkautta että vihaa. (Arajärvi 1988, 103-105; Ruopila 1984, 255.)

3.2 Emootioiden ohittaminen



Lapsijohtoinen, vapaa kasvatus on sellainen aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutustapa, jossa keskeistä on epäjohdonmukaisuus, sattumanvaraisuus ja keskinäinen kilpailu, jonka lapsi voittaa. Lapsi ei saa johdonmukaista kasvatusta ja ohjausta eikä koe toivottuja käyttäytymismalleja. (Rönkä 1989, 11.) Vapaa kasvatus antaa lapselle vapaat rajat. Tällöin lasta ei lainkaan kasvateta. Lapsijohtoinen kasvatus on Arajärven (1988) mielestä lähinnä välinpitämättömyyttä ja vastuuttomuutta.



Lapsijohtoisen kasvatuksen johdosta lapsi kokee olevansa aikuista vahvempi. Lapsen mielestä hänen on selviydyttävä kiperistäkin tilanteista itse, koska aikuisesta ei ole apua. Tämä voi aiheuttaa lapselle turvattomuutta, pelkotiloja ja unettomuutta. Toisaalta lapsesta voi kehittyä tyranni, jonka pitää aina voittaa ja olla keskipisteenä. Lapsella tulee yleistä aggressiivisuutta, tyytymättömyyttä ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, koska hän ei voi joka tilanteessa olla keskipisteenä. Hän ei ole oppinut empatiaa, eikä hän ymmärrä toisen kärsimystä. (emt. 100.)



Pulkkinen (1981, 129, 138-139) käyttää ilmaisua ¿itsekäs kasvatusilmasto¿, jolla hän tarkoittaa perhettä, joilla jäsenten välinen sisäinen kiinteys on vähäistä. Vanhempien välillä on jatkuvia ristiriitoja. Perheissä tyydytetään vain vanhempien tarpeita. Lasten tarpeet kielletään tai sivuutetaan. Itsekkäälle kasvatusilmastolle on keskeistä välinpitämättömyys, jossa lapsen huolenpito laiminlyödään ja lasta kohdellaan kovakouraisesti. Itsekkäiden vanhempien vaikutuksesta lapset ovat alttiita epäsosiaalisille vaikutteille, aggressiiviseen käyttäytymiseen ja heikkoon itsehallintaan.



Epäjohdonmukainen kasvatus, jossa toinen kieltää sen, minkä toinen myöntää, kasvattaa lasta epävarmuuteen, levottomuuteen ja/tai pelkoon. Ehdollinen kasvatus, jossa palvelu maksetaan palveluna, opettaa lapsen mekaaniseen ja kylmään ihmissuhteeseen. Tällöin lämpö sekä antamisen ja saamisen luonnollinen ilo jäävät lapselta kokematta. Torjuvaan kasvatusasenteeseen sisältyy uhkauksia, lapsen loukkaamista, kohtuuttomia rangaistuksia ja lapselle annettujen lupausten pettämistä. Tällainen kohtelu saattaa aiheuttaa lapselle psyykkisiä oireita. (Arajärvi 1988, 106-110.)

3.3 Emootioiden tukeminen



Ohjaava kasvatus perustuu lapsen ja aikuisen tasavertaisuuteen. Ohjaavassa kasvatuksessa toteutetaan myönteisiä perussuhtautumistapoja. Lapselle annetaan turvallisuutta (hyväksyntää), kiintymystä (hellyyttä) ja arvostusta (luottamusta). Ohjaavassa kasvatuksessa aikuisella on kokonaisvastuu lapsesta. Lapsen ja aikuisen välisessä vuorovaikutuksessa molemmat voittavat. Molemmat osapuolet antavat ja saavat. Toiminnassa korostuvat yhdessäolo, yhteistoiminta ja yhteiset tunnekokemukset.



Ohjaavan kasvatuksen tavoitteena on avoin ja toisia perheenjäseniä arvostava, tunteita aidosti ilmaiseva sekä yhteistoimintaan pystyvä perhe. Aito tunneilmaisu mahdollistaa kasvattajan tulemisen lapselle läheiseksi, aidoksi ja lämpimäksi. Vanhemmat asettavat perusteltuja rajoja lapsen käyttäytymiselle. (Rönkä 1989, 11-12.)



Tunteisiin voidaan vaikuttaa odotusaikana lapsen ollessa sikiövaiheessa. Sikiön tuntoaisti kehittyy nopeasti, sillä kahdeksanviikkoinen sikiö reagoi kosketukseen (Kalliopuska 1983, 152). Hänellä on kuuloaistimuksia ilmeisesti viidennestä raskauskuukaudesta alkaen ja ulkoinen valo aiheuttaa sikiölle aistimuksia. Sikiö reagoi ääniin ja hän muistaa ja tunnistaa kuulemaansa. Äidin tunnetila vaikuttaa kohdun ilmapiiriin ja samalla sikiöön. Sikiö tuntee kosketukset ja hyväilyt äidin vatsanpeitteen läpi. (Kuusisto 1989, 55-56.) Ihon kosketuksesta sikiö pystyy muodostamaan kokonaisvaltaisia hyvänolon ja pahanolon tuntemuksia (Kalliopuska 1983, 152). Erään ryhmänjäsenemme omakohtaisen kokemuksen ja ultraäänikuvan mukaan kuuden kuukauden ikäisellä sikiöllä on hyvänolon ja naurunkokemuksia.



Lempeä, luonnollinen syntymä on empaattinen tapa vastaanottaa uusi ihminen. Kohtuolosuhteitten (esimerkiksi himmeä valo, lämpö, vesi, hiljaiset äänet ja rauhallisuus) mukailu lievittää vauvan hätää. Lempeästi syntynyt vauva ei ehkä itke synnyttyään ja hellä kosketus käynnistää vauvan elintoiminnot. (Kuusisto 1989, 58.) Ihokosketuksen, vauvahieronnan ja sylihoidon merkitys on vauvalle suuri, sillä se on osa vanhempien rakkautta ja huolenpitoa. Läheisyyden avulla syntyy voimakas yhteenkuuluvuuden ja kiintymyksen tunne. Vauvat, joita on hellitty tietoisella kosketuksella, kehittyvät tasapainoisiksi ihmisiksi. Heidän on helppo näyttää omia tunteitaan, sillä he ovat tietoisia omasta kehostaan. Samalla he ovat aktiivisesti kiinnostuneita muista ihmisistä ja koko elinympäristöstään. (Kalliopuska 1983, 152-154.) Hyvän itseluottamuksen pohjalla on lapsen tunne omasta tärkeydestään (Arajärvi 1988, 16). Vahvan kehonkaavan ja vankan itsekäsityksen eli itsetunnon omaava lapsi voi kasvaa empaattiseksi, sillä itsekäsitykseltään terve ihminen käyttäytyy vastavuoroisesti. Perheen sisäinen tunneviestintä sekä sanallinen että ilmein ja elein viestitty, jonka lapsi Arajärven (1988) mukaan vaistoaa herkästi, tulisi heijastaa turvallisuutta, jolle lapsi voi rakentaa tunteiden monipuoliseen kokemusmaailmaan. Vanhemmat voivat esimerkiksi esittää ja selittää vauvoille erilaisia ilmeitä ja tunnesävyjä. (Kalliopuska 1983, 154-155.)



Alle kouluikäisille lapsille päivähoidon kasvatustavoitekomitea pitää tärkeänä hyvän tunneilmaston aikaansaamista ja ylläpitämistä päivähoidossa. Turvallinen ja lämmin aikuinen voi tukea lapsen perusturvallisuutta. Aikuisen antama turvallinen tunnekontakti on lapselle esimerkkinä, joka edesauttaa lasta myönteisiin tunnesuhteisiin vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Turvallisuutta voi edistää kasvatuksen johdonmukaisuudella ja lujuudella sekä hoitosuhteen jatkuvuudella. Päivähoidossa lapsen tulisi saada kokea olevansa hyväksytty niin yksilönä kuin ryhmän jäsenenä. Hänen tulisi oppia hyväksymään itsensä kannalta sekä miellyttäviä että epämiellyttäviä kokemuksia. Päivähoidossa lapsen tulisi saada kokeilla omaa tahtoaan, sen mahdollisuuksia ja rajoja. Emotionaalisen kasvatuksen pyrkimyksenä on lapsen opettaminen hyväksyvällä tavalla ilmaisemaan omia niin hyvänolon kuin kiukunkin tunteitaan ja tuomaan esille omaa tahtoaan. (Ojala 1993, 189-190.)



Tunteiden tietoinen harjoittelu ja nimeäminen esimerkiksi draaman ja roolileikkien avulla kehittävät ihmisen empatiakykyä. Lapsen kasvatuksessa tunneilmaisujen on oltava rehellisiä ja aitoja. Aikuisen on hyvä kertoa lapselle, minä tunteen vallassa he ovat, miksi he ovat ja mitä sen seurauksena tapahtuu itselle ja muille. Kokemuksien kautta lapset oppivat tuntemaan avoimuutta, myötätuntoa, toisten ihmisten kunnioitusta ja myönteistä suhtautumista erilaisuutta kohtaan. Leikkimielisyydellä on oma merkityksensä yksilön ja lajin säilymiselle, sillä siinä heijastuvat tiedonhalu ja uteliaisuus. Leikkiessään lapset oppivat ja harjoittelevat elämistä ja elämään kuuluvia rooleja saaden monenlaisia elämyksiä ja tunnekokemuksia, jotka avartavat heidän mielikuvitusmaailmaansa. (Kalliopuska 1983, 156-159.)