Jatkuvat itkukohtaukset vaivaavat
On tullut fiilis että pitäisi päästä juttelemaan jollekin, yritän nyt nimettömänä purkaa tilannettani ensimmäisen kerran, jos saisin edes ite jonkinlaisen selvyyden. Yrittäkää kestää ja jos jaksatte kommentoida vinkkejä niin antaa palaa.
Tuntuu että tällä hetkellä elämä on jokseenkin raskasta. Olen aina ollut herkkä, saan mm sellaisia tunneaaltoja että nousee vedet silmiin. Pidin sitä aivan normaalina mutta marraskuun alussa tilanne kärjistyi niin pahaksi että olen itkenyt lähes joka ilta pahaa oloani, pikkuhiljaa aloin huomaamaan että olen herkässä mielentilassa ja kotimatkalla ja kotona saatoin heti ovesta astuttuani puhjeta hysteeriseen itkukohtaukseen. Tämä tapahtuu siis yksinollessani, jos olen jonkun kanssa niin ei ole ongelmaa. Nyt tilanne on kuitenkin kärjistynyt että saatan romahtaa salilla tai viimeksi tänään töissä pidättelin kyyneleitä, vaikka varsinaisesti mitään syytä ei ole. Romahdan ihan yhtäkkiä ja alan vetistelemään ja asiaan riittää väärä lause vaikka tekstarilla tai tänään töissäkin vain ajattelin omiani ja niiden johdosta tuli itkuinen olo.
Olen henkisesti aivan loppu tähän jatkuvaan itkemiseen ja tuntuu etten jaksa. Asiasta puhuminen on hankalaa koska jo pelkästään kirjoittaessa tunnen miten itku taas puskee läpi. Aina kun yritän puhua tästä jatkuvasta pahasta olosta, saan heti kyyneleet valumaan ja en saa henkeä. Haluaisin vain pois arjen keskeltä, mutta tarvitsisin saikkua saadakseni olla pois töistä ja kynnys hakea sitä on suuri. Ajattelen että minut nauretaan pihalle, koska onhan ihmisiä kenellä on ihan oikeitakin ongelmia kuin tälläinen pillittäminen.
Taustasta vähän että töissä käyn kerran viikossa, välillä useammin. Työ ei ole millään tavalla stressaavaa. Koulun aloitin syksyllä, on ollut ihanaa tutustua uusiin ihmisiin ja oppia uutta. Vaikka uuden oppiminen on stressaavaa niin koen silti että olen nauttinut olostani koulun penkillä. Perhettäni tietenkin kaipaan ja lapsuuden ystäviäni mutta heitä näen aina kun ehdin kotiseudulleni. Raha-asiat huolettavat, mutta toistaiseksi olen pärjännyt kun töitä on saanut hieman tehdä.
Tilanne minkä uskoisin laukaisseen tämän olotilan tapahtui lokakuun lopulla, tulin jätetyksi ja vieläkin kaipaan kovin tuota miestä. Emme ole väleissä tällä hetkellä mutta ikävä on suuri. Varsinkin jos tätä entistä satun ajattelemaan on itkukohtaus taattu. On kuitenkin kulunut jo näin monta viikkoa ja itkeminen ei laannu. En voi puhua asiasta näiden kohtauksien takia. Mikäli minulta kysytään rakkauselämästäni niin, romahdan käytännössä samantien.
Olo on kurja ja arki tuntuu vain selviytymiseltä. Sinnittelen julkisten paikkojen läpi, kunnes pääsen kotiin jossa kokea näitä tunnekuohuja. En tiedä mitä pitäisi tehdä, voiko tässä tilanteessa saada apua jostain? En kuitenkaan ole itsetuhoinen mutta henkinen pahaolo häiritsee jo sosiaalista elämääni koska tunnevyöryn tullessa olen aivan poissa pelistä ja usein päädyn olemaan poissa koulusta seuraavan päivän, koska tiedän että olen liian herkkä mennäkseni sinne muiden keskelle.
Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Odottaa vain että josko joskus helpottaa?
Kommentit (8)
Ahdistuneisuus ja itkuisuus on jokapäiväistä, päivät kuluvat lähinnä sinnitellen etten hajoa julkiselle paikalle ja että ehdin kotiin kun tunnen vapinan alkavan. Muita oireita ei ole ja nukunkin hyvin, kunhan vaan saan unen päästä kiinni, nämä kohtaukset kun sijoittuvat yleensä juuri nukkumaan meno aikoihin voimakkammillaan. Perus terve olen, harrastan liikuntaa ja ystäviäkin on jonkun verran. Nyt välit ystäviin hieman jääneet kun tuntuu että en muuta teekään kuin itke, enkä halua kaataa tätä jatkuvaa pahaa oloa heidän niskaansa.
Olen 22 ja nainen tosiaan. En tiedä mitä vaihtoehtoja koulussani on tarjolla, ennen en ole käynyt edes terveydenhoitajalla.
Voi. :-( Kannattaa tosiaan yrittää jaksaa selvittää, mitä mahdollisuuksia koulullasi on ja jos ei mitään ole, niin tietysti aina voit mennä ihan terveyskeskukseenkin, jos tuntuu, ettet enää jaksa yksin. Jollekin läheiselle ystävällesikin voit vaikka joskus sanoa, jos pyytävät jonnekin tms., etkä jaksa / halua mennä, että sinulla on nyt hieman vaikeaa, mutta et halua kaataa sitä heidän niskaansa. Näin et kaada sitä heidän niskaansa, mutta et anna myöskään anna vahingossa vaikutelmaa, ettei sinua muuten vain kiinnosta heidän seuransa. Näin päätös jää heille, haluavatko kuunnella enempää vai eivät.
Itse olen ehkä vähän "masennuslääkevastainen" ja ehkä vähän jäävi neuvomaan, mutta olisin varovainen niiden aloituksen kanssa (jos niitä tarjotaan) ja pohtisin ja selvittäisin ensin, että onko ihan sellaisia syitä olotilalle, jotka olisi esim. puhumalla/mahdollisesti terapialla tai muilla elämän ratkaisujen avulla selvitettävissä.
Kaikkea hyvää sinulle ja paljon voimia!! <3
Ajatus perheelle kertomisesta hirvittää, koska en halua että minua aletaan "pelkäämään" ja varomaan mitä sanotaan, koska tässä tilanteessa en osaa edes määritellä asioita mitkä johtavat romahtamiseen. Pitäisi uskaltaa, mutta olen aina ollut "vahva" persoona, tämä syksy on vienyt kuitenkin totaalisesti mehut ja olen tässä tilanteessa.
Muita oireita en ole huomannut, mitä nyt nykyään tunnen vatsassani navan vieressä sykkeen. Tätä en ole ennen huomannut, mutta googlettamalla löysin että kyseessä on tuo vatsa-aortta, joten ei pitäisi olla vaarallista.
Mulla on suuri tarve "päästä pois" tästä arjesta, koulusta alkaisi loma mutta mulla on 7h/viikko sopimus töihin. Mietin että nauraakohan ne mut pihalle jos yritän saada saikkua ja lähteä hermolomalle, pois tästä ympäristöstä missä nyt olen.
Ihan peruskaamosmasennusta. Näin tuhannet suomalaiset kärsivät joka vuosi.
Muista, että sinun ei tarvitse missään nimessä hävetä tilannettasi!! Sinä ET ole heikko, vaikka aina ei jaksakaan. Kukaan ei jaksa aina eikä aina tarvitse olla vahva. Se taitaa olla tämä vanha perisuomalainen (vinksahtanut) kulttuuri, mikä on istunut vanhemmissamme hyvin vahvana ja se istuu meissäkin vielä ihan liian turhan lujana... :-( Mene vain rohkeasti lääkäriin hakemaan saikkua, jos siltä tuntuu. Sinulla on ihan todelliset syyt siihen eikä ne naura sinulle (ja jos sattuisivat nauramaan, se olisi heiltä väärin, asiatonta ja epäammattimaista)!
Jos ja kun menet psykologille, niin voisiko olla, että yksi asia taustassasi on tuo pakottava tarve olla aina vahva ja sen ymmärtäminen, että sitä ei aina tarvitse olla? Millainen sinun perheesi ja lapsuutesi oli tuossa asiassa, pitikö aina olla vahva, eikä saanut näyttää "negatiivisia" tunteita?
Tästä on tovi kun tämän tänne ensimmäisen kerran laitoin. Hetken tilanne oli jopa ihan hyvä mutta taas ovat kohtaukset palanneet. Tuntuu että yli ei pääse millään.
Onko aivan turhaa mennä päivystyksen kautta kertomaan oireilusta vai tuleekohan sieltä "ajan kanssa helpottaa" ohje.
Lääkkeisiin en sinänsä usko ja lisäksi monet ovat kertoneet niiden lihottavan. Tiedän että kuulostan pinnalliselta mutta tiedän että jos tämän olon lisäksi lihoaisin yhtään niin masentuisin entistä pahemmin.
Mitäköhän tässä voi enää tehdä? Olen aivan loppu vain odottamaan että elämä on taas ihanaa. Lisäksi huomaan että kaveritkin väsyvät kun aina sama itkuvirsi meneillään.
Minkä ikäinen olet? Olet nainen? Onko sinulla muita oireita / terveys muuten kunnossa? Saatko nukuttua hyvin?
Olisiko esim. koulussasi psykologia, jolle voisit mennä juttelemaan? Olisitko mahdollisesti masentunut? Tai liian stressaantunut kaikesta ja tämä on joku pitkittyneen stressin aiheuttama ahdistuneisuusoire tms.? Joskus myös voi tulla ihan fyysinen sairaus kaiken surun ja stressin seurauksena, itselleni puhkesi aikoinaan kilpirauhasen vajaatoiminta, kun olin ollut tosi pitkään stressaantunut ja oli kaikkia järkyttäviä tapahtunut elämässä viimeisten vuosien aikana. Toki oli sukurasitustakin taustalla.
Mitkä on ne asiat, jotka sinua eniten surettaa? Olisiko sinulla läheisiä, joille puhua?
Oletko kokeillut mitään "luonnon rauhoittavia" esim. kamomillateetä? Yrttejä ei kuitenkaan pidä käyttää pitkään jatkuvasti, kannattaa vaihdella eri lajeja.
Tai voisiko joku mindfullness tms. harrastus myös auttaa?