"Mistä Terttu-Antero on lyömään oppinut, kun ei meillä lyödä???"

Tiedättekö sen äitityypin, joka on heti selittelemässä lapsensa negatiivisia, mutta hyvinkin luonnollisia ikään kuuluvia tekosia. Jos vaikka 3-vuotias Terttu-Antero lyö "ilman syytä" leikkikaveria, niin äiti heti päivitellen puolustautuu; "Miksiköhän Terttu-Antero löi, kun ei se ole ikinä ennen lyönyt eikä meillä kyllä kotona kukaan lyö toista. T-A:n on kyllä täytynyt oppia se jostain muualta..."
Ja mahdollisesti aletaan analysoimaan esim. jotain kerhokaveria, joka on kova lyömään, että sieltä sen on kyllä täytynyt se oppia.

Tai kun 6-vuotias Mirja-Annikki nakkeleekin yht'äkkiä niskojaan äidille ja käyttäytyy ylimielisesti äidin ojentaessa lastaan, ja uhmaa röyhkeästi vastaan, niin äiti taas puolustautuu sillä, miten "Ei Mirja-Anneli oli ikinä käyttäytynyt ennen noin. Mirja-Annelin on täytynyt kyllä ottaa n
mallia isommilta tytöiltä, sillä meillä ei hyväksytä tuollaista käytöstä."

Ja tätä rataa. Ei kaikki lapsen uhmakkaat teot halutaan selventää, ettei malli ole opittu kotoa, ja nimen omaan korostetaan sitä, miten ne lapset on kasvatettu (eli täydellisen oikealla tavalla), ja kaiken negatiivisen täytyy tulla kyllä ulkopäin, ja ehkä vielä syyllistäen niitä muita lapsia.

Siis mikä tämä äitityyppi oikein on? Pitäisikö heille aina korjata, että "no ei meilläkään sitä kotoa opita, mutta eiköhän tuo kuulu lapsen luonnolliseen kasvuun, ja toiset vain uhmaa/tönii/lyö/soittaa suutaan enemmän kuin toiset, eli toisten kanssa joutuu tehdä isomman työn, kun taas toisten kanssa päösee helpommalla... jne."
Vai antaa vain olla, ja pitää yksikseen puolustuspuheita?

Entä kun oma lapsi heittää hiekkalaatikolla hiekat toisen lapsen kasvoille, niin pitäisikö tälle äitityypille myös selittää lapsen mahdollinen kehitysvaihe, ja korostaa miten meillä ei kotona kyllä kukaan heitä eikä saakaam heittää hiekkaa toisen päälle, vai riittääkö että ojennan/ohjeistan omaa lastani siinä tilanteessa käyttäytymään oikein.

Olen ihan hämilläni, sillä olen tutustunut reilu vuosi sitten tälläiseen äitityyppiin, joka tuo hyvin voimakkaasti esille lastensa erinomaisuuden sillä, että hänen lapsensa on kasvatettu todella hyvin, eivätkä he tee mitään pahaa/väärää. Ja jos tekee, niin se malli on kyllä muualta opittua; niiltä huonosti kasvatetuilta.
(Ja nyt kun heidän neiti on tullut kunnon 6-vuotisuhmaan, niin sehän on vain meidän tytöltä opittua, kun meidän tyttö on vuotta vanhempi, ja vuosi sitten meidän tytöllä oli täysin samanlainen uhma. Että jos tämä heidän tyttö ei olisi nyt tätä uhmaa meidän tytöltä vuosi sitten oppinut, niin hänellä ei nyt olisi tuollainen tuo uhma, "ihan samat eleet ja puhetyyli..."

Ai luoja mä tulen hulluksi!!! Tähän asti olen antanut asian vain olla, ja elänyt omalla tyylilläni. Mutta hitto alkaa nousta savu korvista kun päivittäin kuuntelet. >:(
Onneksi syksyllä taas töihin paluu ja kuopus lähtee päiväkotiin. Kyseessä siis naapuri, ja nähdään päivittäin naapuripuistossa, tai ollaan toistemme pihoilla sillä lapset saman ikäisiä ja todella hyviä kavereita keskenään.