Mitä teen - kissanpennusta

Hei,



Kirjoitin tänne muutama päivä sitten ja pyysin neuvoja löytämämme orvon kissanpennun hoitoon (se oli siis oikeasti jäänyt heitteille, toimme sen kotiimme jotta sen henki olisi pelastunut).



Olen hoitanut kissaa yksin, antanut ruokaa, opettanut " vessaan" , vaihtanut hiekat, leikittänyt, yrittänyt sylitellä, antanut lääkkeet... Kissa on nyt fyysisesti aivan toinen kuin reilu viikko sitten kun se meille tuli, se juoksee, leikkii, hyppii, kiipeilee jne.



Mies ja lapset saivat minut lupaamaan, että kissa jää meille asumaan ihan kokonaan. Siinä vaiheessa se tuntui hienolta ajatukselta - miten kohtalo toi meille meidän pienen kisun, ja miten mukavaa on, kun on eläin talossa. Olen siis kovin eläinrakas ja siis siksi halusin kissan meille " hoitoon" . Nyt kuitenkin minuun on iskenyt suuri epäilys ja katumus siitä, että lupasin kissan saavan jäädä meille. Ilmeisestikään en itse ole kissaihmisiä, sillä en jaksaisi aina ymmärtää, miksi kissa puree minua käteen ja sähisee, kun se on ensin itse kiivennyt syliini. Olen yrittänyt ja yrittänyt, ja toki n vasta mennyt vähän aikaa, mutta... Minulta ei kertakaikkiaan riitä energiaa kissan " kesyttämiseen" (sitä oli aluksi helppo käsitellä ilmeisestikin siksi, että se oli niin heikko ja väsynyt), meillä on lapsia ja lasten - ja kodinhoidon ohella en jaksa enää vihamielistä kissanpentua. Samoin kauhistuttaa se, mitä tuhoja kissa voisi kodissamme tehdä - sohva, matot, verhot... En itsekään ymmärrä, miksen ajatellut näitä juttuja aiemmin, kun lupasin kissan saavan jäädä meille asumaan. Ehkä se johtui siitä, että (niin kiltiltä ja lempeöltä vaikuttava) kissa on tähän asti ollut vain yhdessä huoneessa ja parvekkeella, mutta nyt onnistui kiipeämään oven eteen laitetun levyn yli eli ovi täytyy pitää kiinni. En tiedä onko tällainen vangitseminen reilua kissallekaan. Samoin meillä on paljon vaaranpaikkoja kissalle, erityisesti ikkunat joissa on " kalterit" lapsia varten mutta kissa kyllä mahtuu niiden välitse (asumme korkealla kerrostalossa).



Siis muutamassa päivässä on tullut tällainen muutos, aiemmin näin kissan reppanana ja nyt taas ilkeänä riiviönä. Ajatus kissan jäämisestä meille ahdistaa minua. Olen silti sen verran aikuinen ja eläinrakas, että jos nyt päätämme luopua kissasta, niin toki etsisin sille sellaisen kodin, jossa se saa ansaitsemaansa huomiota ja rakkautta. Itseltäni sitä ei vain nyt riitä, ehkä jos lapsia ei olisi niin saattaisin hyvinkin alkaa tähän projektiin mutta nyt tuntuu siltä etten jaksa. En halua meille eläintä, jolta itse en " saa" mitään vastakaikua. Silti itkettää koko juttu, erityisesti se, mitä sanoa lapsille. Olen pettänyt heidät sillä en voi pitää lupaustani. Silti haluan seisoa sanojeni takana tai siis myös selittää tämän tilanteen heille rehellisesti enkä vain yhtenä päivänä " hävittää" kissaa kotoa. Tilanne pitäisi mielestäni ratkaista mahdollisimman pian ennenkuin lapset ehtivät toden teolla tottua kissaan (isompi lapsista pelkää sitä ja sen kynsiä, ja pienempi taas on positiivisempi, muttei kumpikaan mitenkään erityisesti vielä osoita kiintymystä kissaa kohti).



Tarvitsisin nyt neuvojanne: miten toimia oikein tässä tilanteessa? Tiedän, että olen toiminut väärin, mutta omasta mielestäni vain siinä, että lupasin lapsille että kissa saisi jäädä. En lainkaan kadu sitä, että toin sen kotiimme, sillä muutoin se olisi kuollut.



Kiitokset.