Miten suhtaudut lähipiirisi työttömiin?
Välttelet? Lohdutat? Kannustat? Kuulustelet? Säälit? Etäännyt?
Kommentit (17)
Lohdutan, kannustan ja voivat pitää myös kuulusteluna, kun oikein heitä alan tenttaamaan.
Välttelen. Työttömyys voi tarttua.
En ole missään tekemisissä. Joskus pakko nähdä, mutta yleensä voi onneksi vältellä kun ei noilla ole rahaa lähteä mihinkään.
Ei vaikuta minuun mitenkään. Miksi vaikuttaisi?
Tavallisesti. Jos tiedän jonkun heidän alansa työpaikan tai firman, josta voisivat hakea, kysyn onko tietoinen siitä. Kannustan ja tuon esille heidän hyviä puoliaan, että uskoisivat itse itseensä. Tiedättekö mitä, tunnen itseni kyllä tässä asiassa huomattavasti muita paremmaksi ihmiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Tavallisesti. Jos tiedän jonkun heidän alansa työpaikan tai firman, josta voisivat hakea, kysyn onko tietoinen siitä. Kannustan ja tuon esille heidän hyviä puoliaan, että uskoisivat itse itseensä. Tiedättekö mitä, tunnen itseni kyllä tässä asiassa huomattavasti muita paremmaksi ihmiseksi.
Niin ja tämä on se suhtautuminen, mitä olisin omana työttömyysaikana toivonut. En tiedä yhtäkään ihmistä, joka olisi työllistynyt vittuilulla.
Lähipiirissäni ei ole työttömiä. Jos olisi kannustaisin työn/opiskelun etsimiseen
Mun lähipiirissä ei ole yhtään työtöntä tällähetkellä.
En ole huomannut mitään ihmeellistä paitsi äiti on angstissa ja raivoissaan. Enemmänkin yhteiskunnalle ja Suomen tilanteelle kuin minulle. En itsekään käsitä, miten voin olla työtön, mutta niinpä vaan olen. Ja pahinta on, että myös mies on tällä hetkellä. Me oikeasti olemme työttömiä. Me kaksi, jotka emme koskaan ole olleet ennen tätä työtä vailla. Mies ollut töissä 18 vuotta, minä 14 vuotta. Äitiyslomien jälkeenkin palasin suoraan töihin, että pysyn kärryillä jne. Terveitä, työkykyisiä, työssä pärjänneitä, koulutukset kohdillaan työllistäville aloille jne. Tässä sitä kotona lojutaan toisten elätettävänä. Omituista. Mies on selvästi lannistunut, mä olen vihainen ja yritän selvästi enemmän. Mies just sanoi, että on hakenut ja soittanut tämän vuoden puolella 42 työpaikkaa, joista yhdestäkään ei ole kuulunut hakemuksen jättämisen jälkeen mitään. Ei edes "kiitos ei" -postia.
Öö, en mä niihin mitenkään suhtaudu. Se nyt vaan on niin, että toisilla on töitä, toisilla ei.
Minuun kaverit suhtautuvat normaalisti eivätkä "kannusta", onneksi. Se kannustaminen ja työnhakutilanteesta puhuminen käy tarpeeksi hermoille jo äidin tekemänä.
Pelataan kavereiden kanssa lautepelejä, katsotaan leffoja, jutellaan, käydään joskus parilla. Oikeastiko muut menevät jatkuvasti johonkin kalliiseen harrastukseen? Yksi kaverini on kyllä sellainen harrastus-connoisseur, että sen kanssa ei voi oikein mennä mihinkään. Käy jatkuvasti jotain eri kalliita kursseja ja missään ei sitten ole kuitenkaan hyvä.
Erittäin lähipiirissäni on pitkäaikaistyötön, eikä tule kyllä enää työelämään palaamaankaan. Yritän pitää yhteyttä mahd. paljon, kun tiedän, että tämän henkilön päivät kuluvat pääosin kotona istuen eikä elämässä juuri mitään tapahdu. Olen yrittänyt rohkaista esim. liikuntaharrastuksen, vapaaehtoistyön tai minkä tahansa toiminnan pariin, mutta turhaan. Enää en viitsi ottaa asiaa puheeksi, tuntuu vain saarnaamiselta. Toisaalta ymmärrän sen, ettei jatkuvan sairauksien kanssa tappelun keskellä ole motivaatiota hankkia elämäänsä sisältöä. Harmittaa vain tän henkilön puolesta :/
Hyvä ystävättäreni jäi kuin salamaniskusta työttömäksi tasan kaksi vuotta sitten kansainvälisestä firmasta viestintäpäällikön pallilta. Jälkeenpäin selvisi, että firmaa myllättiin myyntikuntoon.
No, olen kannustanut häntä,ihan kuin muutkin kaverit. Ehkä nykyisin harrastetaan enemmän illanistujaisia kotona, kun ennen lähdettiin baariin ja ajeltiin taksilla.
Hän on ollut todella aktiivinen työnhaussa, kävi alkuun työnantajan coachin työnhakuvalmennuksen jne. Hänen Linkedin profiilinsa on huikea. Töitä ei vaan ole tarjolla, monipuolinen kokemus ja 25 vuotta työkieli on ollut enkku ja ruotsi.
Mitä olen tehnyt hänen tuekseen? Tsempannut, kertonut muiden onnistumisista, linkittänyt potentiaalisia työpaikkoja. Tällä hetkellä hän opiskelee ansiosidonnaisella AMK:ssa, mutta hakee koko ajan töitä.
Välillä piffaan leffaliput ja oluet. Maaliskuussa lupasin maksaa hotellin, kyydin ja dinnerit, kun lähdetään viettään meidän synttäreitä toiseen kaupunkiin. Tai itseasiassa hotelli on jo maksettu;)
Näin työttömänä arvostaisin kovasti, jos lähipiiri ei kokoajan jaksaisi jankuttaa ja kysellä olenko "muistanut" hakea töitä. Siis ihan tosissaan, muistanut? Kavereiden ja perheen kanta on tullut varsin selväksi, laiska paska olen kun en töitä saa tai "mene" opiskelemaan. Ei auta selittää, miten töitä on haettu ja hakemuksia lähetetty melkein viikoittain, mutta kun ei vaan tärppää.
Olen alkanut hävetä työttömyyttäni ja suoraan sanottuna tunnen itseni aika paskaksi. Ihmisten tapaaminen lähinnä ahdistaa ja silloinkin välttelen kertomasta kuulumisiani.
Ahdistaa.
Kuinkahan pitkästä työttömyyden ajasta puhutaan? Jos joku huilii pariki kuukautta ni heti alentaa kyselee " no ootko hakenut niitä töitä ja palalalala... " hirveetä suorittamista täytyis elämän olla... Osaan kyllä huolehtii itestäni
Yritän löytää heille töitä ja parin kohdalla onkin onnistunut.
Välttelen ja en tervehdi, koitan etääntyä mahdollisimman paljon moisesta roskasakista