Mikse adoptiohalukkaat aina ymmarra, etta adoptiolapset ovat erityislapsia, jotka tarvitsevat kehitykselleen enemman vanhempien tukea kuin biolapset?

Erityisen tärkeää se on adoptiolapsille, sillä kyllä he ovat erityislapsia: hylkäämiskokemus ja omien biologisten juurien tuntemattomuus (siinä ei pelkkä bioäidin nimi riitä) vaikeuttavat oman minuuden ja identiteetin rakentumista huomattavasti. Vanhempien ja muun lähipiirin on osattava ja pystyttävä tukemaan lasta tämän kehityksessä, kummankin vanhemman, jos sellaiset on, on oltava tarpeeksi vahvoja kantamaan vastuunsa. Itselläni ei adoptiovanhemmista siihen ollut - pelkkä koulutus ja taloudellinen turvallisuus eivät tehneet heistä riittävän hyviä vanhempia. Ehkä kolmekymmentä vuotta sitten hakijoiden vuorovaikutustaitoihin ja tunteiden tunnistamiseen/jakamiseen ei niin kiinnitetty huomiota. Tunnetaidot ja itsetuntemus ovat kuitenkin mielestäni olennaiset jotta haastavasta kasvatustyöstä voisi selvitä kunnialla.

jos ei ole ennestään ylipäätään lapsiakaan.



Ja monethan ajattelee, että biolapsi antaisi siihen myös jo tarpeeksi valmiuksia. Näin ei kuitenkaan ole. Tietenkin lapsenhoito on aina lapsenhoitoa, mutta adoptiolapsen kanssa on niin paljon kaikkea muuta.



Minulle on lapset tulleet pieninä ja minun on mahdoton käsittää, miten neliraajahalvaantunut olisi tästä rumbasta selvinnyt. Kummallakin lapsellani on mm. ollut se adoptiolapselle tyypillinen apinalapsi-vaihe, jossa lapsi on hakenut fyysistä läheisyyttä (josta on siihen asti jäänyt paitsi) ripustautumalla syliin melkein koko päiväksi.



Enkä hyväksy myöskään yli viisikymppisiä vauvan vanhemmiksi. Nykyinen raja 45 on jo korkea ja myös biologisesti luonnollinen.

adoptioprosessin kuluessa.

2

että tosin neuvonnoissa on tasoeroja. Systeemi pitäisi saada yhtenäisemmäksi.



2

Mutta se on täysin käsittämätöntä, että pyörätuoli voi olla adoption esteenä. Enkä puhu neliraajahalvaantuneesta! Siis täysin omatoimisesti arjesta selviytyvä, töissä käyvä ihminen, joka ei ole millään lailla sairas vaan käyttää pyörätuolia, ei voi adoptoida, koska hän liikkuu pyörätuolilla. Äly hoi.

Mitä sitten, jos sille toiselle terveelle vanhemmalle tapahtuu jotain? Lapsi jää neliraajahalvaantuneen kanssa ja joudutaan sijoittamaan taas uudelleen? Ja muutenkin, liian suuri hoitotaakka joka tapauksessa jossain vaiheessa. Neliraajahalvaantuneen omaishoitajalla tulee olemaan tosi rankkaa myöhemmällä iällä, mites se lapsi siinä pärjää?

vaan ihmettelin, mikä ihmeen este pyörätuoli sinällään on adoptiolle.

ainakin tarvitaan tarkka selostus lääkäriltä, ennuste etenemisestä (usein mahdottomia tehdä täsmällisesti).

vaan tarvitsi kolmen ulkopuolisen henkilön päivittäistä apua plus vaimoaan.

Mäkin katsoin a-talkin. Ja musta se neliraajahalvaantuneen perhe oli jätetty hirveän yksin. Adoptioneuvontaa ei oltu edes aloitettu, vain päätös, että eivät kelpaa vanhemmiksi. Eri pyynnöstä olivat sitten saaneet kirjalliset perusteet. Musta adoptiovalmennuksen pitäisi myös auttaa hyväksymään se asia ettei kaikista ole vanhemmiksi. Musta kunnan olisi pitänyt järjestää niille suruterapiaa yms. sen päätöksen jälkeen.



Jännää oli että sama perhe sai kumminkin lapsettomuushoitoja kuusi vuotta.



Mutta olen siis Pelan kanssa samaa mieltä että neliraajahalvaantuneen perhe ei olisi sopiva adoptioperheeksi. Mutta Pela hoisi tilanteen huonosti perheen kanssa.

Mutta tuossa itse hylkytavassa ei ole mitään tavatonta. Sitä tapahtuu koko ajan, ihan ympäri maata ja hyvin yksin siinä on kelpaamattomuutensa kanssa. Moni odottaa siellä kotimaan jonossa epätietoisuudessa viisi vuotta, lasta ei vain koskaan kuulu ja siinä se sitten on.



Ja prosesseja katkeaa yllättäen ja takapakkia tulee. Moni jäi Kiinan uusien vaatimusten myötä totaalisesti rannalle aivan yks kaks. Joku voi saada lapsiesityksen, sitten se perutaan tai jokin kohdemaan tilanteessa muuttuu ja vuosia siellä olleilla papereilla ei olekaan yllättäen mitään arvoa.



Se on vaan adoption arkipäivä. Ei vain ehkä yhtä näyttävää kuin tämä tapaus nyt oli, " sensaatiotoimittajan" ansiosta.

Ja itse en koe vauvana tuotuja adoptiolapsia mitenkään erityislapsina.

Saman hylkäämisen kokevat kaikki adoptiolapset, oli hän sitten hylkäyshetkellä 3 päivää tai 3 vuotta vanha. Yhtä traumaattista se silti on.

Minä en edelleenkään nähnyt koko ohjelmaa enkä missään tapauksessa ajattele, etä neliraajahalvaantunut on soveltuva adoptiovanhemmaksi! Puhuin edelleenkin pyörätuolin käytöstä, joka on este adoptiolle riippumatta siitä, mikä on käyttäjän toimintakyky ja terveydentila.



9, pyörätuolia käyttävä ei ole välttämättä sairas! Pyörätuolia käyttävä voi olla sairas tai hän voi olla vammainen ilman sairauksia. Sekoitat nyt kaksi eri asiaa toisiinsa.

vaan olemassa olevalle lapselle mahdollisimman hyvät vanhemmat ja näin olen kaikki riskitekijät voidaan karsia pois. Adoptio-oikeus ei ole mikään jokaisen perustuslaillinen oikeus

että se pyörätuoli sinällään on este. Luultavasti joku voisikin saada luvan, esim. vanhemmalle kv. lapselle. Tiedän ainakin näkövammaisia, jotka ovat luvan saaneet.



Olennaista on se toimintakyky ja tautiennustus. Kyllähän pyörätuolissa istuvalla voi toimia kädet normaalisti eli lapsen fyysinen hoitaminen on mahdollista. Sitten taas jos on pyörätuolissa esim. ms-taudin takia, tilanne on ihan toinen.



10