Lue keskustelun säännöt.
Olen sairaslomalla - mies arvostelee minua koska en "jaksa" opiskella :(
28.04.2015 |
Kärsin traumaperäisestä stressioireyhtymästä, ja olen ollut koko kevään sairaslomalla. Olen uupunut, hyvä että pääsen sängystä ylös. Käyn myös säännöllisesti lääkärissä ja olen aloittamassa terapiaa. Lääkärini mukaan tämä on ohimenevä vaihe, ja osa parantumisprosessia. Hänen mukaansa minun on tärkeä panostaa tähän prosessiin kaikkeni, eikä kiirehtiä elämässä eteenpäin. Lääkärini on todella asiantunteva, ja uskon hänen sanoihinsa. Tämä on minulle hyvin kivulias prosessi.. jota mieheni ei tunnu ymmärtävän lainkaan.
Opiskelen tällä hetkellä siis toisen asteen tutkintoa - ja saan tutkinnon nähtävästi suoritettua ensi vuonna, jos tämänhetkinen aikataulu pitää kutinsa. Olen kiinnostunut jatkamaan opintojani tämän koulutuksen jälkeen: sairasteluni myötä olen kiinnostunut hengellisestä toiminnasta josta olen itse saanut lohtua. Suomen nykytilanteen vuoksi ilmaisin miehelleni kiinnostuksen työskennellä armeijassa, joskin samassa lauseessa totesin että se ei ehkä ole minun paikkani.
Mies sitten kyseli mitkä minun tavoitteeni opiskelussani ovat. Kerroin että ensisijaisesti haluan suorittaa tämän hetkisen tutkinnon, ja sen jälkeen minulla olisi kiinnostusta hakea esimerkiksi diakkiin tai muuhun vastaavaan kouluun opiskelemaan sosiaalialaa.
Mies suuttui ja alkoi huutaa että "miten sinä semmoiseen menet kun et jaksa edes nykyistä kouluasi käydä."Kerroin että olen tällä hetkellä sairas, mutta kuten hän tietää en ole antanut periksi ja haluan edetä elämässäni. Mies alkoi huutaa että "Sinä sairas ihminen et tule selviämään armeijassa, mitä kuvittelet, lennät ulos vaan! Yrittäisit edes saada nykyisestä paperit ulos, mutta ethän sinä edes sängystä jaksa nousta"
Loukkasi ihan hirveästi. Mies ei tunnu lainkaan ymmärtävän että trauman kohtaaminen ja siitä selviäminen ei välttämättä olen helppoa tai ohi päivässä. Siitä voi päästä yli, ja minä uskon pääseväni, mutta kaipaisin ymmärrystä. Sen sijaan hän tuntuu kuvittelevan että olen kykenemätön tulevaisuudessakin yhtään mihinkään :( Hänellä ei tunnu olevan lainkaan uskoa minuun tai toipumiseeni. Minusta tuntuu että hän näkee minussa vain laiskan pummin joka keksii tekosyitä jäädäkseen kotiin. Hän on useaan otteeseen tuonut ilmi että minussa tuskin mitään vikaa on, olen vain laiska(ja nähtävästi myös tyhmä).
En nyt oikein tiedä mitä haen tällä selostuksella. On vain paha mieli ja haluan purkaa tätä asiaa. Tuntuu niin pahalta kun toinen ei ymmärrä. Myönnän että tämä sairasloma on passivoinut minua, mutta välillä olen niin väsynyt etten oikeasti muuta kuin katsoa seinää. En jaksa kättä nostaa, olen ollut fyysisesti ja henkisesti aivan puhki.
Mies arvostelee myös sitä että käytän mielialalääkkeitä. Hänen mielestään voisin paremmin ilman niitä. Käytän siis Efexoria, joka kuuluu SNRI-lääkkeisiin. Hän yrittää jatkuvasti etsiä minusta vikaa joka voisi johtua lääkkeestä. Itse taas olen tyytyväinen lääkkeeseen, sillä se on hillinnyt ahdistustani ja selkeyttänyt ajatuksiani.
Ymmärrän toki että miehelläni on vaikeaa sairauteni vuoksi, mutta tuntuu niin pahalta kun hän purkaa sitä oloaan minuun. Hän ei itse toimisi samassa tilassa näin, ja siksi varmaan hänen on vaikea ymmärtää minuakin. Tuntuu että hän jotenkin nostaa itseään jalustalle sen vuoksi että minä olen sairas. Toisaalta hän taas laittaa monet sairauteni oireet (esim. sen väsymyksen) laiskuuteni piikkiin. Että joo, sulla on päässä vikaa ja olet sairas mutta lähinnä olet vain laiska ja oikeutat sen sairaudellasi.
Äh, välillä mietin että mitä edes teen tuon miehen kanssa :(
Kommentit (11)
Onpa kurja tilanne. Toivon että kertoisit lääkärillesi kaiken tuon mitä kirjoitit, jospa hän osaisi auttaa. En itse osaa muuta kuin harmitella puolestasi miehen käytöstä. Hän ei varmaan vaan ymmärrä tilannettasi mutta silti ei tuo tunnu varmaan hyvältä. Kerro lääkärille miehen tuen puutteesta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on omakohtainen kokemus PTSD:stä ja useimmat ihmiset eivät ymmärrä - kaikki eivät edes halua ymmärtää - millaista se on ja mitä se sairastuneelle aiheuttaa. Päällepäin kun näytät ihan samalta kuin ennenkin. Minäkin olen saanut osakseni vähättelyä yms, mutta onneksi en perheenjäseniltä. Olisiko sulla mahdollisuus saada vertaistukea jostain? Ymmärrän miestäsikin, koska on mahdotonta tuntea toisen ihmisen tunteita ja mieskin saattaa vain ajatella, että etkö sä nyt voi alkaa olemaan taas niinkuin ennenkin.
Kiitos 3, näinhän se varmaan täytyy tehdä. Jospa se mies lähtisi mukaani lääkäriin, jotta saisi kuulla ihan asiantuntijan suusta että olen muutakin kuin vain päästäni sekaisin mutta enimmäkseen vain laiska. Minulla on meinannut kaikki ystävyyssuhteet hieman rakoilla tämän sairasteluni vuoksi kun en vain jaksa nähdä ystäviäni. En jaksa keskittyä heihin kuten ennen, ja näin ollen miehestä on tullut minulle se tärkein tuki ja turva. Arki meillä menee ihan hyvin, mutta kun puheeksi tulee niin läpi paistaa tuo miehen tyytymättömyys minuun. :/
Ap
Ymmärrän sinua. Vihaksi pistää kaikki kusipäät jotka lyövät maassa makaavaa ihmistä. Pahimmassa vaiheessa tuosta efexorin paskasta on varmaan apua, mutta kannattaa lopettaa tai vaihtaa se johonkin parempaan. Ei se mikään maailman paras lääke ole.
Mitä saat tuollaisesta suhteesta? Kuulostaa siltä että pärjäisit paremmin omillasi. Voimia, ap. Pyydä lääkäriltä neuvoja miehen kanssa keskusteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.04.2015 klo 17:27"]
Mulla on omakohtainen kokemus PTSD:stä ja useimmat ihmiset eivät ymmärrä - kaikki eivät edes halua ymmärtää - millaista se on ja mitä se sairastuneelle aiheuttaa. Päällepäin kun näytät ihan samalta kuin ennenkin. Minäkin olen saanut osakseni vähättelyä yms, mutta onneksi en perheenjäseniltä. Olisiko sulla mahdollisuus saada vertaistukea jostain? Ymmärrän miestäsikin, koska on mahdotonta tuntea toisen ihmisen tunteita ja mieskin saattaa vain ajatella, että etkö sä nyt voi alkaa olemaan taas niinkuin ennenkin.
[/quote]
Kiitos viestistäsi.
Samoja kokemuksia minullakin, tuntuu että ihmiset pitävät minua vain laiskana tai vähälahjaisena. Vertaistukea varmasti löytyisi, mutta tällä hetkellä ei voimat riitä sen etsimiseen. Minulla on lääkärikäynnit ja ensi viikolla alkavat säännölliset terapiakäynnit. Jo pelkät lääkärikäynnit tuntuvat kuluttavilta - voin vain kauhistella miltä tunteiden ja asioiden vatvominen terapiassa tuntuu. Odotan sitä kuitenkin innolla.
Mielenkiinnosta on kysyttävä, miten perheenjäsenesi tukivat sinua? Itselläni on ollut vaikea suhde perheeseeni, ja kun oireilu traumasta alkoi minua lähinnä vain nimiteltiin hulluksi. Nykyään asia on vaiettu salaisuus, josta ei vaan puhuta. Perheeni tietää minun olevan sairaslomalla, mutta siitä ei puhuta. Mies kohtelee minua samoin kuin ennenkin, vaikka käyn vain kolmasosaliekillä parhaimmillaankin. :( Odottaa siis että olen jatkuvasti laitettuna, koti on kuin kuvalehdestä ja opintojenkin pitäisi sujua, koska näinhän meillä oli ennenkin. Turhauttaa, koska kyse ei ole siitä että olisin valinnut vain laiskistua - minua väsyttää jatkuvasti niin paljon ettei silmät meinaa pysyä auki! Joudun ottamaan päikkäreitä, ja saan siitäkin tuntea syyllisyyttä. Unentarve on 10-16h/pv. Nukun jopa 4h päikkäreitä, ja jos mies yllättää minut nukkumasta niin helvetti repeää. Joo, ei tämä kivaa ole mutta en minä tätä valinnut.
Ap
[quote author="Vierailija" time="28.04.2015 klo 17:32"]
Ymmärrän sinua. Vihaksi pistää kaikki kusipäät jotka lyövät maassa makaavaa ihmistä. Pahimmassa vaiheessa tuosta efexorin paskasta on varmaan apua, mutta kannattaa lopettaa tai vaihtaa se johonkin parempaan. Ei se mikään maailman paras lääke ole.
[/quote]
Mies ei vaan ymmärrä että minun tapani käsitellä vaikeita asioita eroaa hänen tavastaa. Tavallaan voisin kyllä olla itsellenikin ankarampi ja pakottaa itseni tekemään enemmän ,mutta mielummin otan nyt itselleni sitä aikaa.
Ilman efexoria en saa herätessäni silmiä auki. Tiedän että monilla on huonoja kokemuksia lääkkeestä, mutta minulle se toimii ainakin sen verran että jaksan edes silloin tällöin ulkoilla. Vieroitusoireet pelottavat, mutta nekin loppuvat sitten ajan myötä. Efexoria tunnutaan määräävän hieman liian helposti, minusta tämä on oiva lääke kun väsymys on näinkin lamaannuttavaa ja mielenalanvaihtelut kulkevat kuin vuoristorata.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.04.2015 klo 17:36"]
Mitä saat tuollaisesta suhteesta? Kuulostaa siltä että pärjäisit paremmin omillasi. Voimia, ap. Pyydä lääkäriltä neuvoja miehen kanssa keskusteluun.
[/quote]
Tällä hetkellä en osaa vastata mitä saan suhteesta, mutta hyvinä hetkinä (suurin osa ajasta) saan oikeasti todella paljon. Meillä on todella kiva elämä, josta olen kiitollinen. Mies on kiltti, huolehtivainen ja rakastan häntä. Hän on hauska, ja tulemme hyvin juttuun. Haluamme olla toistemme kanssa. Kaikilla meillä on ne huonot puolemme, ja ymmärrän että tämä on miehelekkin vaikeaa. Hän joutuu vastaamaan lähes kaikestä yksin kun minä vain nukun. Tuskin se kenellekkään meistä olisi helppoa, ja välillä turhautuu. Mutta hitto, inhottaa vain kun mies pitää niinä turhautumisen hetkinä minua laiskana hulluna. :(
ap
[quote author="Vierailija" time="28.04.2015 klo 17:37"]
[quote author="Vierailija" time="28.04.2015 klo 17:27"]
Mulla on omakohtainen kokemus PTSD:stä ja useimmat ihmiset eivät ymmärrä - kaikki eivät edes halua ymmärtää - millaista se on ja mitä se sairastuneelle aiheuttaa. Päällepäin kun näytät ihan samalta kuin ennenkin. Minäkin olen saanut osakseni vähättelyä yms, mutta onneksi en perheenjäseniltä. Olisiko sulla mahdollisuus saada vertaistukea jostain? Ymmärrän miestäsikin, koska on mahdotonta tuntea toisen ihmisen tunteita ja mieskin saattaa vain ajatella, että etkö sä nyt voi alkaa olemaan taas niinkuin ennenkin.
[/quote]
Kiitos viestistäsi.
Samoja kokemuksia minullakin, tuntuu että ihmiset pitävät minua vain laiskana tai vähälahjaisena. Vertaistukea varmasti löytyisi, mutta tällä hetkellä ei voimat riitä sen etsimiseen. Minulla on lääkärikäynnit ja ensi viikolla alkavat säännölliset terapiakäynnit. Jo pelkät lääkärikäynnit tuntuvat kuluttavilta - voin vain kauhistella miltä tunteiden ja asioiden vatvominen terapiassa tuntuu. Odotan sitä kuitenkin innolla.
Mielenkiinnosta on kysyttävä, miten perheenjäsenesi tukivat sinua? Itselläni on ollut vaikea suhde perheeseeni, ja kun oireilu traumasta alkoi minua lähinnä vain nimiteltiin hulluksi. Nykyään asia on vaiettu salaisuus, josta ei vaan puhuta. Perheeni tietää minun olevan sairaslomalla, mutta siitä ei puhuta. Mies kohtelee minua samoin kuin ennenkin, vaikka käyn vain kolmasosaliekillä parhaimmillaankin. :( Odottaa siis että olen jatkuvasti laitettuna, koti on kuin kuvalehdestä ja opintojenkin pitäisi sujua, koska näinhän meillä oli ennenkin. Turhauttaa, koska kyse ei ole siitä että olisin valinnut vain laiskistua - minua väsyttää jatkuvasti niin paljon ettei silmät meinaa pysyä auki! Joudun ottamaan päikkäreitä, ja saan siitäkin tuntea syyllisyyttä. Unentarve on 10-16h/pv. Nukun jopa 4h päikkäreitä, ja jos mies yllättää minut nukkumasta niin helvetti repeää. Joo, ei tämä kivaa ole mutta en minä tätä valinnut.
Ap
[/quote]
Mun perheeseeni kuului tuolloin kaksi teini-ikäistä (lukiossa) lastani ja he tekivät silloin alussa käytännöllisesti katsoen kaikki kotityöt (siivous, koiran ulkoilutus, ruuanlaitto jne). Kerroin heille, mistä on kysymys, mutta en halunnut heistä kuuntelijaa tai "terapeuttia", koska he ovat kuitenkin lapsiani ja tuolloin vielä alaikäisiä, joita en halunnut rasittaa huolillani. Kävin terapiassa ja siellä sain käytyä tapahtunutta läpi. Ystävät ja muut läheiset eivät oikein ymmärtäneet, että vaikka fyysiset vammat paranivatkin, niin henkiset eivät. Enkä jaksanut alkaa heille selittämäänkään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin. Miksi jakaa elämänsä sellaisen ihmisen kanssa joka ei tue kun olet sairaana vaan haukkuu?
Oho, tulipa pitkä viesti. Pahoittelen! Ja kiitos jos joku jaksaa lukea ja kommentoida.
Ap