Tunti elämästäni meni pilalle "vauvan itkun" takia.

Asun rivitalossa. Olohuoneemme on asuntojen pihojen suuntaan ja istuin viimeisen tunnin olohuoneessamme ikkuna auki. 

Meillä on lapsia, mutta ne ovat kouluikäisiä. Ei siis vauvoja tai pieniä lapsia ollenkaan. 

No, minä istuin yksin hiljaisuudessa olohuoneessa avonaisen ikkunan äärellä ja kuuntelin vauvan itkua. Mietin, että kenellä täällä muka on noin pieni vauva ja miksei tuohon itkuun vastata. Yritin kurkotella ja katsoa, josko näkyisi jotain liikettä jollain pihalla. Ei mitään. Itku vain jatkui. Se ei voimistunut, mutta jatkui ja jatkui vain. Ei sellaista hysteeristä, vaan väsynyttä ää-ää-itkua. 

Puolen tunnin jälkeen kiipesin pihallamme tikkaille ja katsoin muiden pihoille. Itkua ei kuulunut, enkä nähnyt ketään. Taloyhtiössä asuu eläkeläisiä ja muita lapsiperheitä, muttei kenelläkää ole alle 5-vuotiaita ulkona päiväunia nukkuvia lapsia.

Tulin sisälle ja hiljaisuudessa itku alkoi taas. Sellainen kaukainen itku jostain. Alkoi jo ärsyttää. En saanut luettua kirjaakaan, kun se itku vain häiritsi. 

Mietin, mihin ottaisin yhteyttä. Kenen ovikelloa menisin soittamaan. Menin vielä kerran ikkunaan, pidätin hengitystäni, jotta olisin kuullut itkun paremmin. Itku loppui. Hengitin, itku alkoi uudestaan. Pidätin, itku loppui. Ja tajusin sitten, että "itku" olikin nenästäni kuuluva vinkuna. 

Niistin nenäni ja ajattelin nyt sitten lukea sitä kirjaa ilman kenenkään vinkumista. Aargh.