Vastoinkäymisten pelkääminen

Pelkäättekö te muut, että joudutte kohtaamaan elämässä isoja vastoinkäymisiä? Minulla on välillä kova ahdistus tulevaisuudesta ja siitä, että en selviä elämän vastoinkäymisistä. Olen 28-vuotias nainen ja tähän mennessä saanut viettää varsin hyvää elämää ilman kovin suuria koettelemuksia. Minulla on ollut onnellinen lapsuus ja olen suorittanut opiskeluni hyvin ja päässyt mieluisaan työhön. Ihmissuhteissakaan ei ole ollut suuria ongelmia, enkä ole koskaan menettänyt ketään läheistä ihmistä isovanhempiani lukuunottamatta. Nykyään pelkään läheisten menettämistä ja heidän sairastumista. Miehelläni on sairaus, joka ei muuten juuri haittaa elämää, mutta voi aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman. Toki hän voi suurella todennäköisyydellä elää vanhaksikin. Hänen ennenaikaisen kuoleman vaara on kuitenkin tilastollisesti melkein yhtä suuri kuin tupakoitsijoilla, vaikka hän ei ole koskaan polttanut! Onneksi sairaus ei kuitenkaan todennäköisesti periydy mahdollisille tuleville lapsillemme.

Olemme suunnitelleet viime aikoina perheenlisäystä ja eniten olen huolissani lastemme tulevaisuudesta, jos meillä niitä joskus on. Pelkään, että ne menettävät isänsä lapsena eivätkä selviä siitä. Itse uskon pärjääväni, vaikka vaikeaa se varmasti tulisi olemaan. Kaiken lisäksi on niin, että yksi siskoni sairastaa skitsofreniaa, joten mahdollisilla tulevilla lapsillani voi olla siihen perinnöllinen alttius. Siskoni sairastui siihen, vaikka lapsuutemme on ollut onnellinen ja turvattu. Jos lasteni isä kuolee, lapseni saavat todennäköisesti vielä herkemmin skitsofrenian. Siskoni pystyy onneksi työkyvyttömyyseläkkeestään huolimatta elämään varsin hyvää elämää ilman harhoja ja on elämäänsä ihan tyytyväinen, mutta olen lukenut paljon skitsofreniasta ja pahimmillaan se voi johtaa laitostumiseen tai itsemurhaan. Mieheni kuolemasta uskoisin jotenkin selviäni, mutta jos lapseni vielä tekisi sen päälle itsemurhan, en pääsisi siitä koskaan yli! Välillä kyllä mietin, että olisi varmaan helpompi jättää lapset tekemättä, mutta toisaalta halu äitiyteen on suuri. Itse en usko sairastuvani skitsofreniaan, koska olisin todennäköisesti siihen jo sairastunut. En myöskään usko, että tämä mun ahdistus tulevaisuudesta on skitsofrenian ennakko-oire, koska olen jo parikymppisenä ollut murehtijatyyppiä. Pelkään myös, että minulla käy niin huono tuuri, että tuleva lapseni on kehitysvammainen, vaikka siihen ei pitäisi olla normaalia suurempia riskiä. Ja siihen vielä päälle mieheni kuoleminen, miten selviäisin yksin kehitysvammaisen lapsen kanssa? Ihmissuhteisiin ja työelämään/taloudellisiin asioihin liittyviä vastoinkäymisiä en juurikaan pelkää, vaan oikeastaan kaikki pelkoni liittyvät läheisteni kuolemaan tai sairauksiin.

Pystyttekö te muut hyväksymään elämän epävarmuuden ja olemaan murehtimatta tulevia vastoinkäymisiä?  Monella ei varmaan toki olekaan yhtä isoa riskiä tällaisiin vastoinkäymisiin kuin minulla on.