Hoi, lapsena periaatteessa ilman kasvatusta jääneet!

Mutta toisaalta olin kiltti tyttö ja kaverini olivat yhtä kilttejä joten en tehnytkään mitään kovin hurjaa. Tupakka, viina ja kaupungilla pyöriminen eivät kiinnostaneet. Sen sijaan kiipeilin puiden latvoihin, hypin sillalta jokeen ja tein muuta vaarallista eikä vanhempiani kiinnostanut yhtään. Minua ei ole koskaan rangaistu millään lailla. Eipä kyllä ole kehuttukaan, eikä rohkaistu harrastuksiin (en siis harrastanut mitään, koska asuimme kaukana keskustasta).



En koe, että tämä rajattomuus olisi vaikuttanut mitenkään negatiivisesti. Olen kasvanut itsenäiseksi ja menestynyt esim. työelämässä ja taloudellisesti paremmin kuin vanhempani. Olen sinnikäs ja aikaansaava, tuli sitten mukaviin tai ikäviin asioihin. Vaikka ei lapsena ollut rajoja, en myöskään koskaan saanut hopealautasella mitään eli kaiken eteen sai itse tehdä töitä.

Täällä yksi. Periaatteessa äitini piti jotain rajoja, mutta alkoi alkoholisoitua ollessani ala-asteella, joten se jäi. Vanhempani erosivat kun oli 11v. ja muutin isälleni asumaan. Isä oli hyvä vanhempi, mutta ehkä vähän lepsu. Sääntöjä ei ollut, kotiintuloaikoja ei ollut.



Mutta ei tarvinnutkaan olla: en liehunnut ympäri kyliä, paitsi pari kertaa ja silloinkin tulin kotiin ajoissa. Pidin huoneen siistinä, pidin paljon ruoanlaitosta, vietin viikonloput joko kotona kirjaa lukien tai ystävä oli meillä, tai sitten olin ystävän luona. Isä tiesi aina, missä menen ja kenen kanssa.



Koulumenestykseni tosin on surkea, siihen isä ei tavallaan osannut ottaa kantaa. Koulussa kukaan ei välittänyt, että alisuoriuduin. Tästä kaikesta nousi minulle häpeä, ja käyttydyin ja käyttäydyn edelleen niin korrektisti, kuin mahdollista. Ettei huono koulumenestys, yksinhuoltajaisän lapsi joka jäi ilman ns. kasvatusta näkyisi minussa.

Eli olen aikalailla saanut tulla ja mennä miten huvittaa. Olen myös ollut aika vili lapsena. Joskus kaiketi sain kyllä tukkapöllyä ja kerran suu on pesty saippualla. Mutta minulla vanhemmat erosi kun olin 3-vuotias. Jäin äidilleni ja äidillä meni aika lujaa.. Paljon olin mummolassa.

Muutimme myös aika usein. Äitini otti alkkismiehen itselleen kun olin 5-vuotias ja ne sitten aina kännipäissään tappelivat ja sitä sitten kuuntelin. Mutta aika paljon halusin mennä kavereiden luokse yöksi viikonloppuisin.



Itse olen ihmisenä tuulispää edelleen, useasti olen muuttanut. ostin nyt oman kodin jonka kuvittelin olevan minulle se oikea.. Olen asunut siinä vuoden ja jo kutkuttaa katsela uusia koteja :( En aio kuitenkaan muuttaa sillä lapseni on nyt 3-vuotias ja haluan hänelle pysyvän kodin ja pysyvät ystävät.



Olen aika hallitseva ihminen parisuhteessa ja aikapaljon teen mitä huvittaa... tosin puoliso on aikalailla itse sen sallinut. Olen miestä vaihtanut usein eli noin 1,5v jaksanut yhtä katsoa ja taas on ollut kiire etsiä "parempaa" tosin nyt olen tämän lapseni isän kanssa ollut jo 5-vuotta ja tunnen parisuhteen olevan huono.



Huomaan, että joudun tutkimaan kasvatusoppaita sillä minulla ei ole mitään käsitystä lapsen kasvattamisesta sillä ei minulla ollut rajoja.. Välillä tuntuu neuvottomalta. makaan sohvalla ja lapsi riekkuu yökkäreissä joskus viikonloppuna klo 16 iltapäivällä (tämä ei kyllä mistää ryyppäämisestä johdu sillä olen absolutisti) laiskuutta vaan. En myöskään ole kovinkaan siivoavaa sorttia.. Oma lapsuuden kotini oli saastainen.. mutta siis en imuroi viikottain jne..



Toivon erittäin usein, että minulla olisi ollut erilainen perhe ja kasvatus, toimisin varmaan eritavalla. En ole kovinkaan kekseliäs mitä lapsen kanssa voisi tehdä.. Käydään puistossa viikonloppuna jos jaksan ja se on äärimmäisen tylsää minusta. Olen kadottanut lapsenmielisyyden varmnaan 6-vuotiaana sillä silloin jo jouduin itselleni ruuat laittamaan. No yritän tässä kuitenkin vähän olla parempi äiti lapselleni, toivottavasti onnistun.

Mitään muistikuvia ei ole, että vanhemmat leikkisivät kanssani,lukisivat tai touhuttaisiin yhdessä. Ei lastenhoitajaa. Olin yksin kotona (vanhempien yritys samassa rakennuksessa). Sitten kun tipuin jostain pöydältä hommattiin hetkeksi lastenhoitaja. Isompana viihdyin naapureissa liiankin hyvin. Asuimme tuppukylässä, joten houkutuksiaankaan ei ollut. Olin kiltti lapsi, joten minusta ei ollut harmia. Minulle ei ostettu lahjoja (ei edes joululahjoja), leluja, vaikka rahasta ei ollut tiukkaa. Onpa lapsuuteni/nuoruuteni ollut ankeaa nykyaikaan verrattuna, mutta en koe olevani katkera tai kieroon kasvanut, ehkä kuitenkin omalaatuinen yksinselviytyjä.

Vanhemmiltani saadut ennakkoperinnöt ovat tehneet elämäni erällä tapaa helpoksi- ei ole taloudellisia huolia. Ja olen perinyt nuukuuteni vanhemmiltani - onneksi ei kuitenkaan ihan samassa määrin.

Äitini oli yksinhuoltaja. Antoi kyllä todella tärkeitä elämänneuvoja paljon, joita kannan varmaan aina mukanani, mutta rajat puuttuivat tyystin. Äidillä oli monta lasta yksin huollettavana, joten nyt aikuisena ymmärtää, että eihän sitä aina jaksanut. Sain käytännössä kaiken mitä halusin. Kerran äiti yritti laittaa minut arestiin, mutta lähdin kaverille, eikä siitä sen enempää. Minulla on myös nykyisin olematon itsekuri ja edelleen on vaikea kohdata pettymyksiä, sitä, ettei saakaan kaikkea, mitä haluaa. Todella vastuullinen aikuinen minusta kyllä kasvoi, kun jouduin jo lapsena kantaa niin paljon vastuuta itsestäni.

Mutta en osaa sanoa miten juuri se asia on vaikuttanut. Olen sitten opetellut muita matkimalla käytöstavat yms. ja periaatteessa kyllä pärjään sen puoleen. Lähinnä kai riesana on jonkunlainen juurettomuus ja levottomuus. Äitinä yritän olla parempi ja lapsillani on aina ollut rajat ja kotiintuloajat. Mutta en ole tippaakaan kurinalainen, se voi olla kasvatuksen puutetta tai vaan luonteenpiirre.

Sain tehdä mitä halusin. Olin ainoa lapsi, eikä ketään kiinnostanut. Kotona ei tarvinnut tehdä mitään, koulu oli helppoa, joten sielläkään ei tarvinnut tehdä mitään. Enpä sitten oikein koskaan oppinut menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle, kun ei lapsenakaan tarvinnut.



Vielä aikuisenakin vietän helppoa elämää, mitä nyt lasten kanssa on joutunut vähän venymään. Mutta aika vähän. Tutkintoa en ole koskaan suorittanut, ja töitä teen fiilispohjalta silloin kun huvittaa (tienaan ihan riittävästi näinkin). Miehelläni taas oli lapsena tiukka kuri ja hänellä on aikuina kova työmoraali eikä lannistu mistään. On joskus mielestäni liiankin kovaluonteinen, mikä todennäköisesti johtuu sekä luonteesta että lapsuuskodin tiukista vaatimuksista ja rangaistuksista (myös fyysisistä). Eli meistä kahdesta se kuritettu on päässyt paaaaljon pidemmälle, vaikkei älyltään ole todellakaan minua kummoisempi.

Juuri tuollaista ap:n kuvailemaa heijastumaa hänessä näkyy. Vaikea tehdä mitään vähänkään ikävää, rahan käyttö ei ole hallinnassa. Yhä välillä lipsahtaa siihen uskoon että puolisolle ja lapsille riittää laatuaika, tavallisen arjen väheksyntää.



Onneksi jollain tapaa kuitenkin tiedostaa tämän johtuvan rajattomasta/kasvatuksettomasta lapsuudestaan ja yritys välttää tätä jatkumoa on ihan kiitettävää :)

minua ei mitenkään kasvatettu kun ei tarvinnut kun olin niin kiltti ja koulussa hyvin menestyvä. Äiti ei vaatinut minulta mitään. Elämänhallintani ja ikävien asioiden tekeminen vaikeaa. Ihan hyvin oon menestynyt, mutta vaikeaa esim. kotitöiden teko.